Uuden vuoden kynnyksellä

Viime vuoden tammikuussa

kesken pakkaskauden pahimman

mietit onko tuulen suussa

jo purevuutta tuonelan

Kerroit kuinka humisee

latvuksissa riekaleet

kun silmissä taas kirvelee

menneen kesän kyyneleet

Onko vielä tarmokkuutta

nousta vastaan uutta maailmaa

uuden vuoden sarastusta

uutta vanhaa maisemaa

Vedit saappaat jalkaan vielä

vanhat mutta väsyneet

Huomisesta eihän tiedä

jos vaikka tuuli kääntynee

Uuden vuoden kynnyksellä

vilkaiset taas taaksepäin

Menihän se siinä vielä

Ei kun suunta eteenpäin

Tiukka ote elämästä

silmät kiinni sinne päin

Eiköhän tää lähde tästä

aamun kanssa käsikkäin

Autumnwords

Nenäpäivä

Viime viikon perjantaina vietettiin nenäpäivää. Hassun hauskat julkisuuden henkilöt laittoivat itsensä likoon ja saivat suomalaiset availemaan rahapussiensa nyörejä 3,35 miljoonan euron edestä Nepalin tiilitehtaan lasten hyväksi. Suomen väkiluku on tällä hetkellä n. 5,5 miljoonaa asukasta. Tämä tekee siis n. 60 senttiä jokaista meikäläistä kohden. Aika hurja lahjoitus henkilötasolla. Olemme avokätistä kansaa. 

Toisaalta kun ajatellaan asiaa Nepalin lasten kannalta, niin aika paljon rahaa lapset saivat. Nepalin rahayksikkö on rupia. Yksi Nepalin rupia on 0,008 €, ja BKT asukasta kohden Nepalissa on 400 € / asukas (Suomessa n. 37 000 € / asukas). Eli suhteutettuna Nepalin hintatasoon, tiilitehtaan lapset saivat n. 417 miljoonaa yksikköä paikallista rahaa. Ei huonosti.

Sitten taas pieni ajatusleikki. Mitäpä jos Suomen yläpuolella olisikin yhteiskunta, jonka "hyvinvoinnin" tasoero rahalla mitattuna olisi samaa luokkaa kuin Nepalin ja Suomen. Olisi yhteiskunta, joka näkisi suomalaisten lapsiperheiden pahoinvoinnin yhtä selkeästi kuin me näemme nepalilaisten lapsityöläisten kurjan elämänlaadun. Tämä yhteiskunta päättäisi säälistä järjestää keräyksen, joka tuottaisi 417 miljoonaa euroa suomalaisten lapsiperheiden hyväksi. Mikä asia muuttuisi lapsiperheiden kannalta paremmaksi? Lapsiperheitä on Suomessa n. 550 000. Jos 417 miljoonaa euroa jaettaisiin vaikka kaikille perheille tasapuolisesti, saisi jokainen perhe n. 760 €. Saisi sillä melkein yhden kuukauden vuokrarästit maksettua. Toisaalta, jos raha jaettaisiin vaikka 20 %:lle kaikkein huonotuloisimmista, tekisi se jo lähes 3800 € / perhe. Se olisi jo aika monta prosenttia vuosituloista.

Todellisuudessa, jos joku toisi Suomeen niin paljon rahaa lapsiperheille, olisi todellinen summa joka lopulta päätyisi kohderyhmälle luultavasti murto-osa alkuperäisestä summasta. Pitäähän hyvinvointivaltiossa maksaa valtiolle veroa, jotta saadaan pidettyä byrokratian rattaat pyörimässä. 

Sitten vielä ajatus Nepalilaisten köyhyydestä. Olisko Nepali köyhä maa, jos länsimaalaiset eivät olisi koskaan menneet sitä heille kertomaan?

Myrskytuuli

muistatko kun oltiin ihan lapsia vasta

sä sanoit, että kuulet vastarannan kutsuvan

mietit kuinka päästäis yli tuosta kuohuvasta

alkukesän koskesta maahan unelman

haaveilimme yhdessä sen kesän ihmemaasta

joka aukeaisi heti jälkeen virran pyörteiden

muistan sinut vielä ilmeestä niin palavasta

kun kerroit miten juokset valtateitä vapauden

kohti polttavan kaunista elämää

ilman harmaiden huolien hämärää

yläpuolelle tuimien murheiden

myrskytuulella ratsastaen

sä olit mua vanhempi ja lähdit koulutielle

ennen mua ja löysit kavereita muitakin

mut välillä sä tulit vanhaan paikkaan tupakalle

ja kerroit tarinoita joita hiljaa kuuntelin

sä oot jo käynyt joen tuollapuolen,  nähnyt kaiken

ja elit jo sun unelmaasi täysin sydämin

vähän kadehdin sua silloin sen voin myöntää meidän kesken

ja päätin että joskus vielä lähden minäkin

kohti polttavan kaunista elämää

ilman harmaiden huolien hämärää

yläpuolelle tuimien murheiden

myrskytuulella ratsastaen

muistatko kun tapasimme silloin sattumalta

sillan puolen kahvilassa hetki istuttiin

sä olit saanut töitä siitä lähi ostarilta

melkein heti kun sut viimein sieltä kotiin päästettiin

sä kerroit mulle matkoista ja salaisista maista

miten kauas pääseekään kun lentää uskaltaa

en koskaan päässyt mukaasi kun kuljin tasamaita

mutta nähdään siellä missä kesätuuli puhaltaa

Nää neilikat mä poimin tuosta kotirannan maasta

ne laitan tähän viereen tumman harmaan graniitin

vastarannalla mä näin muuten tänään kaksi lasta

katsomassa haavemaata vielä silmin sinisin

Jode Ansaharju 

Uusjako

Tänään töihin ajellessa kuuntelin radiosta uutisia ja aloin miettiä miten tästä yhteisestä pallostamme saisi paremman paikan ihmisen elellä. Loppumatkasta keksin ajatuksen, millä päästäisiin eroon kaikista uutisissa raportoiduista ongelmista. Tämä tosin vaatisi jokaiselta ihmiseltä pientä heittäytymistä. 

Ajatus on seuraavanlainen. Jokainen ihminen vaihtaisi sattumanvaraisesti jonkun toisen ihmisen kanssa paikkaa, eli arvottaisiin jokaiselle uusi elämä. Tämä ei tietenkään ole aivan uusi keksintö. Stalin keksi tämän jo viime vuosituhannella asuttaessaan mm. Karjalaa. Mutta jos ajateltaisiin, että jokainen vaihtaisi paikkaa myöskin stalinit.

Mitä tällä saavutettaisiin? Kaikki elämän arvot sekoittuisivat, joka johtaisi siihen, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia. No, joku voi ajatella, että onhan sitä kommunismiakin jo kokeiltu, mutta näissä kokeiluissa on aina ollut joku yläpuolinen taho kertomassa mitkä ovat ne puitteet joiden rajoissa ihmisen pitää olla onnellinen. Tässä mallissa esimerkiksi maiden rajat kadottaisivat merkityksensä, joka on ollut yksi suurimmista syistä esimerkiksi sotiin. Toinen asia mikä katoaisi olisi uskonnot, myöskin asia jonka varjolla on aina saanut luvallisesti tappaa kanssa eläjiään. Samoin sekottuisi kielet, rodut, perinteet, kulttuurit ja kaikennäköiset ennakkoluulot ja utopistiset amerikkalaiset unelmat. Jopa rahan merkitys katoaisi (ainakin toistaiseksi).

Mutta tässäkin ajatuksessa on tietysti taas omat riskinsä. Mitäpä jos joku lahopää sotahullu pääsisikin virkaan jossa saisi päättää koska ja mihin laukaistaisiin vaikkapa ydinpommi (Onhan sitäkin tosin jo sattunut). Tai... No, en kyllä tähän hätään keksi mitään muuta konstia millä yksi ihminen saisi maapallon tuhottua. Lisätäänpä tähän ajatusleikkiin se, että ennen uusia jakoja hävitettäisiin maapallolta ydinpommit, niin ja ydinreaktorit.

Olisiko meistä kenestäkään lähtemään leikkiin mukaan ja ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat kertaheitolla? Luultavasti kaikki ne, joilla ei ole rahaa, valtaa ja omaisuutta olisivat valmiita. Ne joilla sitä on eivät sitä varmaankaan muille antaisi. 

Miettikääpä ajatusta. Itse voisin ehkä jopa heittäytyä.

Casablanca

Rakkaus on lumpeen lehti ämpärissä parvekkeella,

pieni lampi haalistuneella betonilla.

Se on silmälasit sienikirjan päällä keittiössä,

pieni siru maailmaasi, johtolanka.

Rakkaus on helminauha arjen asioita,

pahvilaatikoita täynnä meidän tavaroita.

Se on ilme sun kasvoillasi joskus aamutuimaan

kuin käynnissä ois jotain aivan käsittämätöntä.

Rakkaus on pikku juttu. Se mahtuu väliin rivien

kuin ohi mennen, itsestään selvää,

pieni ele vain, pari sanaa paperilla,

mun hanskat patterilla talviaamun hämärissä.

Rakkaus on kartta olohuoneen lattialla,

ja tuo tuttu hehku silmissäsi.

Rakkaus on aina joku uusi aivan päätön suunnitelma,

ikinuori romantikko muumipaidassaan.

Rakkaus on Casablanca, se sumuinen lentokenttä.

Niille jää vain Pariisi, ja sä meet ihan rikki aina

Rakkaus on lentokenttä, kyyneleitä poskillasi

Niille jää vain Pariisi, ja sä meet ihan rikki aina.

Edu Kettunen

Syksy

Se on taas syksy. Mistä sen tietää? 

Sen tietää siitä, että vanhenen taas vuodella. Sen tietää siitä, että Edu Kettunen julkaisee levyllisen lauluja elämän syksystä. Siitä, kun katselee ikkunasta ulos ja huomaa, että sadevesi valuu rännistä väärästä kohtaa ulos kun on unohtanut putsata rännit lehdistä. Siitä, kun lasten pyörät makaavat hylätyn näköisinä pitkin pihaa kun on liian kylmä mennä pyörällä kouluun. Ja siitä, kun tammenterhot putoilevat napsuen kuistin valokatteen päälle. Myöskin siitä, että nurmikko on liian pitkä, kun ajattelee ettei sitä enää kannata leikata kun kohta sataa kuitenkin jo ensilumi. 

Syksy tekee taikojaan myös ihmismielessä. Menneen kesän muistot ovat vielä vahvasti läsnä, ja tuntuu että seuraavaan kesään on aikaa valovuosi. Melankolia valtaa mielen, ja alkaa miettiä koko olemassaolon järkevyyttä. Mielessä pyörii sellaisia ajatuksia, joita pieni ihmismieli ei pysty edes käsittelemään. Syksyllä on helppo ymmärtää suomalaista luonteenlaatua. Tämä kun toistuu vuodesta toiseen, ja se on vaan kahlattava läpi kerta toisensa jälkeen, se järkyttävän pitkä ja pimeä talvi.

Mutta onneksi on kevät, joka on ainakin tähän asti tullut joka vuosi aikanaan! Koitetaan jaksaa taas kerran sinne asti! Minulla oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa Ninni Poijärven musiikkia viime viikolla, ja Ninni sanoi osuvasti ennen erästä melankoliaa pursuvaa kappaletta: "Tämän laulun sanat on kirjoitettu yhtenä synkkänä hetkenä, niin kuin melkein kaikki. Elämässä on niin vähän hyviä hetkiä, ettei niitä kannata tuhlata laulujen kirjoittamiseen." Sama pätee varmasti näihinkin riimeihin.

Jätkäpojan syksy

Kai se on tää syksy, 

joka jätkäpoikaa pitää pilkkanaan. 

Mieli harhailee kuin tuuli. 

Eikä tahdo päästää otteestaan. 

Se juoksee sinne tänne, kuin ois piru kannoillaan. 

Ja pelkää pysähtyä, 

jos ei enää kotiin osaakaan. 

Ei kai harmaampi vois olla 

enää tämä tausta näkymän. 

Jalat lipsuu ikävästi 

näillä pitkospuilla elämän. 

Kun ei paukut aina riittäis ihan kaikkeen joutavaan. 

Mutta ylpeys vaan on 

aika kova jätkä siirtää tontiltaan. 

Hei, mitä mietit syksy 

keväisin kun valo peittää maan? 

Mietitkö jo, että 

aikas tulee ihan kohta uudestaan? 

Vai nautitko sä keväästä kuin metsän tiainen? 

Ja laitat saappaat jalkaan 

vasta kun on hetki viimeinen.

Kai jätkäpojan kuuluis 

pitää omat murheet ominaan. 

Helpompi ois kaivaa 

ne maahan jäiseen mutta routimattomaan. 

Ei ne sieltä nousis jätkän heikkouksia kertomaan. 

Paitsi öisin kun on yksin, 

vain haamut seuranaan.

Mutta onneksi on kevät, 

joka saapuu aikanaan. 

Se keimailee ja pyytää 

syksyn kanssaan tanssimaan. 

Alta kulmiensa hymyilee, 

ja hetken olla saa 

varma ettei oljenkorsi katkeekaan.

Jode Ansaharju 

Oman elämänsä vanki

"Näyttelijä Robin Williams on kuollut" oli eilisen puheenaihe.

Olen aina henkilökohtaisesti pitänyt Robinista näyttelijänä. Erityisesti elokuva Good Will Hunting on jäänyt elämään alitajunnan tietoisuudessa. Robin oli luonteeltaan, ainakin julkisen kuvan mukaan, hyvin lähellä omaani, ja siksi häneen oli kai niin helppo samaistua. En tietenkään tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta hänestä sai sen kuvan että hän oli pohdiskeleva oman elämänsä "vanki", joka yritti selviytyä vaadittavista elämän rutiineista huumorin ja satiirin avulla. "Vangilla" tarkoitan tässä sitä, että päässä pyörii syvempiä ajatuksia kuin fyysinen kapsiteetti antaa mahdollisuuksia tuoda julki, tai mitä edes itse pystyy käsittelemään.

Jos ajatellaan Robinin ns. fyysistä elinympäristöä on vaikea keksiä mitä häneltä puuttui. Hänellä oli rahaa (jolla tämän ajan elämänlaatua usein mitataan), vaimo, lapsia. Hänellä oli työ, josta luultavasti piti. Hänellä oli julkisuutta, joka antoi hänelle mahdollisuuden tuoda ajatuksiaan ja mielipiteitään julki. Hänellä oli luultavasti mahdollisuus matkustaa mihin maailman kolkkaan tahansa milloin vain tai tehdä mitä ikinä mieleen juolahtaa. Sitten kerrotaan, että hän kärsi masennuksesta. Miten se on mahdollista? Näin keskivertokansalaisen näkökulmasta, joka taistelee päivittäin jokapäiväisen leivän saannista ja haaveilee lottovoitosta, asia tuntuu käsittämättömältä.

Loppujen lopuksi asia on kovin yksinkertainen. Itseään ja ajatuksiaan ei pääse pakoon. Alkoholin avulla voi päästä hetkittäin, mutta senkin taika laimenee ajan myötä ja loppujen lopuksi ihminen on taas silmätysten itsensä ja ajatustensa kanssa. Tietysti herää kysymys, että miksi joillekin ihmisille annetaan enemmän kykyä havainnoida maailmaa  kuin kykyä käsitellä havaintojaan. Mutta pohditaan sitä joskus toisten.

Sanotaan Robille So Long!, ja toivotaan, että siellä missä hän on nyt ei tarvitse ajatella.


"Sinulle on annettu vain pieni ripaus hulluutta. Älä hukkaa sitä."

Robin Williams



"Aamuyössä aistein avoimin 
  elämääni silmiin katselin. 
  Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden, 
  sen kaiken näin ja paljon oivalsin. 

  Aamuyössä aistein riisutuin, 
  huomispäivään uupumatta uin. 
  Katsoin aurinkoon, elämässä kiinni oon, 
  sen tajusin ja riemuun hullaannuin."

  Juice Leskinen

Sodan tuulet

Elämme Euroopassa ennätyksellisen pitkää rauhan aikaa. Toisesta maailman sodasta on kulunut jo kohta 80 vuotta. Löysin Wikipediasta luettelon käydyistä sodista Euroopassa, ja aika vaikeaa on löytää yhtä pitkää aselepoa kuin mitä nyt on vietetty. Nyt kun kaikki merkit taas viittaavat siihen, että nautimme rauhan ajan viimeisistä hetkistä, olen miettinyt vakavastikin sitä, että mikä on se puoli jonka periaatteiden mukaan elämme seuraavan rauhan ajan. Jatkuuko länsimainen "demokraattinen" riistotalous joka käyttää häikäilemättä muuta maailmaa rahantekemiseen vai olemmeko kohta diktatuurin alla äiti Venäjän "hellässä" huomassa? Vai onko se joku muu?

 

Euroopan historiaa kun katsoo taakse päin niin eri aikakausilla on ollut erilaiset tavat hallita. On tultu despotiasta (tyrannius) monarkian kautta demokratiaan. Kaikkien hallitusmuotojen aikana on sodittu, ja ajan saatossa jokainen kaatuu pikku hiljaa ihmisten ahneuden takia omaan mahdottomuuteensa. Mikä mahtaa olla seuraava hallintomuoto? Liittyisikö se tietokoneisiin? Voisimmeko ohjelmoida tietokoneet ohjaamaan maailmaa tasapuolisesti, ilman tunnepohjaisia päätöksiä? Tuskinpa. Pitäisi olla aina joku joka päättää mitä periaatteita tietokoneet noudattavat, ja siitähän saataisiin taas aihe sodalle.

 

Olisiko asia niin, että sodat ovat luonnon keino säilyttää ihmislaji hengissä. Jos joku rauhanaika esimerkiksi Euroopassa kestäisi tuhat vuotta niin mitä siitä seuraisi? Eri tyyppiset ihmiset jakautuisivat pikku hiljaa omiin lokeroihinsa ja tarvitsisivat koko ajan entistä vähemmän toisten lokeroiden seuraa. Meidän aikakautena (ja varmaan kaikkina muinakin) lokerot määrittelisi raha, eli ahneus. Ne ihmiset jotka ovat valmiita tekemään eniten rahan (vallan) ansaitsemiseksi olisivat lokerikon toisessa päässä ja ne joilla on vähiten ahneutta olisivat toisessa. Niinhän on tapahtunut jo nyt, vaikka rauhan aikaa on kulunut vasta reilut 70 vuotta. Sota katkaisee aina hetkeksi tämän kehityksen ja muuttaa sen verran sen suuntaa, että kehitys alkaa taas alusta. Luontohan pyrkii aina tasapainoon.

 

On aika utopistista tuudittautua siihen ajatukseen, että nyt kun Eurooppa on näin kehittynyt ja valveutunut, voidaan sodat unohtaa. Näin varmasti on ajateltu ennen jokaista sotaa. En tiedä ovatko nämä viime aikojen hässäkät vielä riittäviä laukaisemaan seuraavaa sotaa Euroopassa, mutta tulossa se on. Se on aivan varma. Nautitaan siis rauhasta niin kauan kun sitä kestää!

 

 

 

 

"arvaamatta tuuli kääntyy vastaan,
varoita ei myrsky matkoistaan
arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa
toisiamme hetken saamme kantaa
pitkin maailman pintaa karheaa
hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa"

 

 

Juha Tapio

Tunteiden lukot

Varmaan lähes jokainen meistä lukutaitoisista on törmännyt käsitteeseen "tunnelukko". Tunnelukkosi.fi-sivusto määrittää termin näin:

"Tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu haitallinen ajattelutapa, joka nykypäivänä aktivoituessaan virittää meissä menneisyytemme tunteita, jotka lukitsevat meidät itselle haitallisiin selviytymiskeinoihin."

Tuo piti, ainakin minun, lukea moneen kertaan ja ajatuksen kanssa ennen kuin ajatus aukesi. Suomeksi sanottuna se kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa minun täytyy toimia näin koska näin on aina ennenkin toimittu. Vaikka tiedän että tämä on minulle epäluontaista ja  tiedän että minulle tai jollekin muulle tulee jälkikäteen huono fiilis, toimin näin koska oletan että joku olettaa minun toimivan näin. Vaikka tiedän, että kun toimisin erilailla, tilanne ratkeaisikin minulle paljon edullisempaan suuntaan. Aika ihmeellistä. 

Miksi se sitten on näin? Jos olisin Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen, keksisin siihen varmaan aika nopeastikin jonkun sinisen ajatuksen. Ajattelen kuitenkin niin, että näistä matkanvarrella kertyneistä tunnelukoista koostuu ihmisen luonne. Sitähän se luonne kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa tietyn luontoinen ihminen reagoi aina tietyllä tapaa. Sirpa saa aina raivarin lasten sekaisesta huoneesta, ja Terttu on iloinen lasten puolesta kun he voivat elää ilman ahdistavaa "ton-paikka-on-tossa" -elämää. Jos kaikki maailman ihmiset vapautuisivat yhtäkkiä kaikista tunnelukoistaan, saattaisi elämä olla pidemmän päälle aika tylsää.  Kenenkään kanssa ei voisi väitellä, kun kaikki ymmärtäisivät toistensa heikkouksia. Toisaalta heikkouksiakaan ei olisi, kun kaikki olisivat täydellisiä luonteeltaan. 

Kyllä kai tunnelukoillakin on siis oikeutensa olla maailmassa. Toisaalta itse olen huomannut sen, että kun omat tunnelukkonsa heittää romukoppaan, ei tarvitse läheskään niin paljoa huomautella toisten tunnelukoista. 

"Kerro mikä se on,

joka ajaa pakkaseen

ihmisen, 

joka palelee kuollakseen."

Mikko Kuustonen

Luopuminen

Ihmiselle kaikennäköinen luopuminen on yksi elämän vaikeimmista asioista. Suurin osa ihmisistä varjelee kynsin hampain vanhoja perinteitään ja tapojaan ja varastojen nurkista löytyy jos minkälaista tavaraa muistona jostain menneestä. Miksi? Mitä hyötyä on ollut ihmislajin kehitykselle siitä, että se on raahannut mukanaan aina kaiken omaisuutensa sinne minne se on ikinä mennytkin? 

Äkkiseltään tulee mieleen, että se voi juontaa siltä ajalta kun ihminen eli ns. keräilytalouden aikaa (Suomessa n. 4000-2000 eaa). Kaikki tarvittava kulki koko ajan mukana kun ihminen joutui juoksemaan koko ajan ravinnon perässä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Toisaalta nykypäivänä voisi kuvitella, että tarpeella pitää ympärillään kaikenlaista tuttua ja turvallista onkin jotain tekemistä sen kanssa, että ihminen voi tarpeen tullessa todistella itselleen olevansa elossa, siis henkisesti. Mitä enemmän ympärilleen pystyy kasaamaan todisteita eletystä elämästä, sitä varmemmin voi todeta, että on vielä olemassa. Sama pätee tapoihin ja perinteisiin. Kun niitä noudatetaan ja vaalitaan saadaan aikaan tunne, että olemassa ololla on jokin tarkoitus. Valitettavan usein näistä tulee monelle kuitenkin se elämää tärkeämpi asia ja itse eläminen unohtuu. 

Näitä "linnojaan" ihminen rakentelee elämänsä varrella, kunnes jossain vaiheessa huomaa, että edes omia jälkeläisiä ei voisi vähempää kiinnostaa kunnostella suurella vaivalla rakennettuja vallihautoja. Luopuminen on taas tuskaista. Olisiko luopumisentuskan tarkoitus sittenkin se että se valmistaa ihmistä siihen, että jossain vaiheessa elämää joutuu kuitenkin luopumaan kaikesta. Vai onko sitten enää luopumista? Kuka tietää? Ehkä se onkin vaan jonkun uuden alkua?

Vieraskirja

"Nuo kasvot, jotka sulaa menneisyyteen
Kaikki nimet kyllä muistan
ne jotka jättäneet on elämääni jotain
joku ehkä pienen muiston
jota ei voi unohtaa

vaan toiset heistä paljon mulle antoi
en sitä aina huomannutkaan
ne nimet kaikki kyllä kirjastani läydän
jota mukanani kannan
aina sydämessäni

niin moni saa, siihen nimen kirjoittaa
vaan monet hennot jäljet on helppo unohtaa
ne vain haalistuu ja viimein
itsekseen katoaa
ne sivut täyttää voi uudestaan

niin moni jätti jälkeensä vain tyhjää
mutta mukanaan vei paljon
ne kirjastani repiä pois tahtoisin
mutta silloin niinkuin käden
itseltäni leikkaisin

niin moni saa siihen nimen kirjoittaa
niin monet hauraat muistot vie tuuli mukanaan
vaan jotain kyllä säilyy
jota ei voi unohtaa
ei sydänveri pois haihdu milloinkaan

on vielä aikaa
niin kauan kuin vain tilaa kirjassani on
on vielä aikaa
voit piirtää siihen suuren auringon
sen nimen joka säilyy
nimen joka säilyy"


Jussi Hakulinen

Viime aikoina

Joskus kun yrittää kehittää jotain elämää suurempaa pohdittavaa, ei tule ajatuksen ajatusta mieleen. Mutta sitten kaiken valkoisen kohinan keskeltä alkaa muodostua runo. Laitetaakoon se sitten tähän kun ei muutakaan synny. Parisuhteesta on tehty aikojen saatossa aika monta runoa ja laulua. Tässä yksi lisää.

  

Viime aikoina

Viime aikoina taas huomannut oon sen

kuinka varjo joskus hiipii varoen

taakse silmiesi tuikkeen, taakse sielun peilien.

Se tekee susta kovin etäisen.

Välillä mä huomaan sulle puhuvan

jonkun muun, ja tiedän sinun toivovan

että sanoisi en mitään vaikka tajuaisin sen.

Koitan olla hiljaa, pois päin katsellen.

Sä kaipaat jotain meitä suurempaa

 jotain jolle voisit sielun paljastaa

ihan kokonaan ja empimättä, silmiin katsoen

En kai osannutkaan olla sellainen.

Minne lentäisit jos häkin avaisin,

jos vahingossa oven auki jättäisin.

Ottaisitko minut mukaan? Vaikka kuinka pyytäisin,

löytäisitkö enää koskaan takaisin?

Jos mä pitäisin vaan kiinni kovempaa.

Sun kädestä en tahtois irrottaa.

Oisko liikaa jos mä pyytäisin ees yhtä suudelmaa

vaikka peitoksi kun jäätyy sydänmaa.

Jode Ansaharju 


 

Minä vai joku muu?

Eräs ystäväni toi kerran esiin mielenkiintoisen ajatuksen suvaitsevaisuudesta. En muista enää tilannetta missä asia tuli puheeksi, mutta luultavasti se liittyi jollain tapaa kotielämän arkeen. Otan tämän esimerkin myös sieltä. Onko kenellekään tuttu tilanne sellainen, että kotiin tullessa näet puolison jättäneen tavaroitaan ihan vääriin paikkoihin? Lasten pyörät ja lelut on pitkit pihaa. Lumityöt on tehty hutaisemalla. Keittiö on taas kaoksena. Vastaavia tilanteita on vaikka millä mitalla. Kaikkia näitä tilanteita yhdistää kuitenkin yksi tekijä: Joku muu on ollut asialla kuin minä.

Jos minua ärsyttää tietynlaiset piirteet ihmisissä, onko se niiden vika vai olisiko sittenkin minun? Onko minulla joku erikoislupa paheksua muiden tapaa elää? Pitäisikö kaikkien muiden käyttäytyä siten kun minä haluan? Kun asian kääntää näin, eikö kuullosta melko hölmöltä? Vasta sitten kun toiset elävät niin kuin minä haluan, voin olla tyytyväinen ja onnellinen. Koska ne toiset sitten saavat olla tyytyväisiä ja onnellisia?

Ystäväni antoi seuraavalaisen neuvon: Jos sinua ärsyttää toisen väärässä paikassa olevat tavarat, niin laita ne paikoilleen. Jos joku on tehnyt asiat hutaisemalla ja taas sinua ärsyttää, niin tee ne seuraavalla kerralla itse. Sehän on kuitenkin pelkästään sen ongelma joka asiasta ärsyyntyy. Ei kai muita kanssaeläviä voi rankaista siitä että itse on suvaitsematon. 

Kun tämän ajatuksen laajentaa myös kodin ulkopuolelle, ystäväpiiriin, työelämään, ulkomaihin ja niiden kulttuureihin, jne, huomaa olevansa melko väärä ihminen laittamaan rajoituksia muiden elintavoille. Eiköhän se ole kuitenkin edelleen niin, että ainoa ihminen jota ihan itse voin muuttaa on ihan minä itse.

"Jos siihen istuisit ja kuuntelisit hiljaa

kuulisitko ajatusten hiipivän?

Ja aivan sattumalta kuulisit salaa

ajatuksen kauniin ehkä lämpimän.

Jos raudan lujan ylpeyden lävistäisi

ihan pieni ajatus uupuneen

Laittaisitko TV:eetä vain kovemmalle

vai huomaisitko kulman hieman kostuneen?

Kaksi lähti merille vakain aikein.

myötätuuli purjeissaan puhkuen.

Toisen eväät loppuivat jo ennen aavaa

vaikka korin piti olla yhteinen.

Toinen katsoi ehkä liiankin kauas

toinen peräaaltoja vain aluksen

Kaksi lähti merille vakain aikein

mutta palas purjeitaan paikkaillen.

Katson laiturilla lähtöä laivan

suunta kohti meren tyyntä ulappaa

Tuuli vaan ei tartu purjeisiin aivan

vaikka haave veisi mieltä kaipaavaa

Onko viisautta mennä vai jäädä

Onko olemassa suuntaa oikeaa

Ehkä onni onkin siinä ettei tiedä

minne tuuli ajopuuta kuljettaa"


Jode Ansaharju 

Veden alla

Lohi taisteli jokea ylöspäin. Vastaan tuli suvanto jossa köllötteli valtava hyvin syönyt hauki. Hauki katseli kaislikon suojassa kun lohi lähestyi. Kohdalle päästyään lohi tervehti haukimammaa. Hauki tervehti takaisin ja tokaisi: Minkä ihmeen takia uit aina vastavirtaan? Eikö olisi helpompi uida myötävirtaan ja antaa virran viedä? Tai etsiä joku rauhallinen suvanto, jossa odotella että joki tuo ruokaa? Lohi mietti hetken ja sanoi: Ne jotka kulkevat vastavirtaan huomataan. Ei sillä, että se olisi itsessään tärkeää, mutta jos joskus tulee mieleen jotain järkevää sanottavaa, sinua kuunnellaan.

"Mikset sä

kuule mua

mä huudan hauskaa iltaa

kauheesti

kenkiä

en löydä mun

Rappuun ei

syty valo

mä hiivin sukkasiltaan

pimeessä

hän nauraa

hän on sun

Tänäänkin

mä puhuin

puhuin kuin hullu sulle

kehuin ruuat

ja olohuoneen

sohvan verhoilun

Maa hohkaa

jäätä

talvi on tullut

sisällä

hän nauraa

hän on sun"

Maija Vilkkumaa

Rahaa ja rakkautta

Oletteko koskaan ajatellut sellaista asiaa, että miksi elämässä menestymistä mitatataan rahalla? Se jolla on rahaa omistaa myös valtaa. Ja se jolla on valtaa käyttää sitä saadakseen enemmän rahaa.

Mitä jos elämässä menestymistä mitattaisiinkin vaikka rakkaudella. Enkä tarkoita nyt ostettua rakkautta, vaan oikeaa toisesta kanssaihmisestä välittävää rakkautta. Mitä enemmän rakastaisit lähimmäistäsi sitä rikkaampi olisit. Eduskunnassa kilpailtaisiin siitä kuka  pystyy rakastamaan eniten. Mepiksi ei pääsisikään se jolla on eniten pätäkkää laittaa vaaliohjelmaan, vaan se joka rakastaisi suomen kansaa eniten. Kuulostaakin jo aika absurdilta.

Tietenkin kääntöpuoli löytyisi tästäkin unelmasta. Keskuudessamme kulkisi kuitenkin niitä, joilta ei heruisi muille rakkauden rippeitäkään. Nämä pitäisi ilman muuta laittaa vankilaan tai rakkaudenvelkasaneeraukseen, jotta kunnolliset rakastavaiset voisivat elää rauhallista ja rakkauden kyllästämää elämää. Ja tietenkin löytyisi myös niitä jotka yrittäisivät varastaa rakkautta, keinolla millä hyvänsä. Kaippa rakkauteenkin voi jäädä koukkuun siinä missä ahneuteenkin.

Voisimme kai vetää tästä sen johtopäätöksen, että me ihmislajin edustajat emme vain voi tulla keskenämme toimeen ennen kuin jokaiselle on löytynyt oma paikka arvoasteikossa. Ehkä se on jäänne siitä kun vielä hypimme puusta puuhun. Päteehän laumakäyttäytyminen kaikkiin muihinkin eläimiin.

"Katso armeijaa, ja katsot 
tylsään hanhiparveen
Katso johtajaa, ja katsot 
johtajan sorkkaan ja sarveen

On miehiä haukat ja miehiä 
on myöskin kyyhkyt nää
Vain äiti on äiti, ja lapsi on lapsi
ne yhdessä nyyhkyttää

Karsinaan vie lammaslaumaa 
poliitikko, ja sanoo hyvää saumaa
Se on pukki vahtina kaalimaan, 
se on pantu ihmistä vaalimaan"

Juice Leskinen

Aika

Harva TV:stä tuleva lähetys saa tänä päivänä vangittua täyden huomioni lähes kolmeksi tunniksi. Eilen unohduin katsomaan elokuvan nimeltä Benjamin Buttonin uskomaton elämä. Elokuva itsessään oli ihan hyvä, mutta eniten minua kiehtoi ajatus siitä, että aika ei kulkisikaan niin kuin on totuttu.

Mitä aika itse asiassa on? Sitä ei voi koskea. Sitä ei voi nähdä. Sitä ei saada näkymään edes hienoimmissa laboratorioissa. Mutta toisaalta sitä voidaan käyttää, sitä voidaan ostaa, sitä vastaan voidaan taistella ja sitä voidaan varastaa. Mutta kuitenkin se kulkee omaa tahtiaan, eikä sen kulkuun voi vaikuttaa vaikka omistaisi kaikki maailman omaisuudet. Onko aikaa oikeasti edes olemassa. Varma juttu on ainakin se, että se on ihmisen keksintö.

Joku viisas on laskenut maapallon iäksi n. 5 miljardia vuotta. Meidän näköisen ihmisen vaellus maanpäällä voidaan laskea kymmenissätuhansissa vuosissa. Oliko aikaa olemassa ennen ihmistä? Tästä maapallon ja ihmisen iän suhteesta herää myös monta mielenkiintoista epäilystä näistä meidän ajan kauhun tasapainoa ylläpitävistä voimista. Moni täällä tarpovasta sukankuluttajasta on hyvinkin varma ja ehdoton elämänkatsomuksestaan. Mikähän tekee juuri tästä meidän muutaman tuhannen vuoden ajanjaksosta niin erityisen, että meidän jumalatkin ovat niin voimallisia että niiden puolesta kuollaan ja tapetaan. No, kun mennään taas yksi miljardi vuotta eteenpäin, niin eiköhän tilanne ole tälläkin planeetalla tasaantunut. Sanotaanhan että aika laittaa asiat oikeaan perspektiiviin. 

Tätä kirjoittaessani käytän osittain työnantajani aikaa pitkäksi venyvän ruokatunnin muodossa, tai oikeastaan omaa aikaani jonka olen myynyt melko vaatimattomaan hintaan työnantajalleni. Ajan hinta muuten kasvaa koko ajan. Kohta se alkaa ainakin Suomessa olla niin kallista, ettei keskivertokansalaisella ole enää varaa elää. Mutta onhan sekin jo ajan saatossa moneen kertaan nähty juttu. Sitten vaan noustaan taas kapinaan ja vaihdetaan johtajia, jonka jälkeen aloitetaan oravanpyörän rakentaminen uudestaan. Kyllä meillä aikaa riittää.

"Kaiken minkä muistan
aika kutistaa,
mä sitä pelkään,
sua tahdon rutistaa
Kuullut olen ikuisuuteen
kaiken piirtyvän
ja kaiken suhteen,
kaiken siirtyvän

Niinkuin kuuluu asiaan
kaikki tähdet,
kuu ja kaikki muu,
aikakin
Niin myös aikanaan
sinä lähdet
pois häipyy taikakin,
siksi rakastan sua nyt"

Martti Syrjä

Miksi?

Ajatus jäi hautumaan:

"Kun kyseenalaistaa kaiken, ymmärtää lopulta kaiken."

Nythän puhutaan siis ihmisen käyttäytymisen ymmärtämisestä. Ihmisen elämä koostuu pienistä säännöistä ja tottumuksista. Näitä on kertynyt jokaisen matkaan vuosien varrella, jotkut kasvatuksen tai esimerkkioppimisen tuloksena , jotkut yrittämisen ja erehdyksen kautta. Jotta elämä soljuisi mukavasti eteenpäin, on näiden pienten sääntöjen ja tottumusten mentävä niin kuin ne on hyväksi havaittu. Mittasuhteet tietenkin vaihtelevat. Jollekin on tärkeää, että kotona on kaikki tiptop. Vinossa olevat kengät eteisessä aiheuttavat jo pientä mopon keulintaa. Joku uhraa kaiken aikansa ihmissuhteiden solmujen aukaisuun, toinen taas työlle. Joku kantaa työkseen huolta maailman rauhan säilymisestä. Joka tapauksessa jokainen yksilö on kerännyt erilaisia vaatimuksia oman elämänsä onnistumiselle ja onnelisuudelle. Näillä mittaamme yksilöinä elämämme laatua.

Kun mennään askelta ylemmäs päästään yhteisöelämään. Yhteisöjä maailmassa riittä. On maita, hallituksia, yhdistyksiä, seuroja, työyhteisöjä, uskontoja, kirkkoja, sukuja ja perheitä. Näillä kaikilla on yhteisenä nimittäjänä säännöt, kirjoitetut ja kirjoittamattomat. Säännöillä laaditaan puitteet, joiden rajoissa yksilöt voivat toimia. Ja taas arvioidaan onnistumisia ja onnellisuutta sillä, miten kukin pystyy sovittujen puitteiden rajoissa tekemään itsensä mahdollisimman tyytyväiseksi.

Kun puhun kyseenalaistamisesta en tarkoita sitä, etteikö nämä säännöt ja hyväksi havaitut toimimistavat olisi tarpeellisia. Pyrin ymmärtämään sitä, miksi tietyssä tilanteessa käyttäydytään tietyllä tavalla. Sen takia ei pidäkään kysyä miksi asia on nyt näin, vaan miten tähän on tultu. Joku viisaampi on sanonut, että ymmärtääkseen tätä päivää pitää tuntea historia. Puu ei voi ensin kasvattaa hedelmiä ja sitten vasta runkoa.

Tämän pohdiskelun pointti on luultavasti se, että elämä on aika lailla helpompaa sen jälkeen kun tajuaa, etteivät ärsyttävimmätkään ihmiset kiusallaan ole sellaisia kuin ovat. Olosuhteet ovat vaan muokanneet heistä sellaisia. Kysy siis aina ensin miksi ennen kuin käyt tuomitsemaan. 

"Aivan kaikki askeleet

Yksi kerrallaan Ovat tänne johtaneet Aivan kaikki kyyneleet Kaikki askeleet ovat tänne johtaneet"

Johanna Kurkela

Aamurusko

Avauskirjoituksestani saattoi joku lukea myös rivien välit. Hyvä niin, koska kirjoituksissani se pointti löytyykin useimmiten juuri sieltä. Ajatukseni on tällä blogilla herättää ajatuksia tästä meidän hetken maailmasta. Toivon saavani myös palautetta sekä vastaväitteitä jos ajatukseni liikauttaa jonkun sydänalaa.

Toinen asia, joka blogillani tulee toistumaan ovat laulujen sanoitukset eli runot. Varsinkin suomalaisten lauluntekijöiden sanoitukset peilaavat usein äärettömän taitavasti oman aikansa ihmisten täydellisen onnen etsintää. Se kai se ihmisen perimmäinen elämäntarkoitus on, saavuttaa täydellinen onni. Paradoksi onkin sitten siinä, että sitä ei voi saavuttaa. Väitän, että jos joku sanoo sen löytäneensä,  valehtelee, ja ehkä pahiten itselleen.

Toivotan ajatuksia herättäviä lukuhetkiä ja heitän pohdittavaksi ajatuksen:

"Kun kyseenalaistaa kaiken,  ymmärtää lopulta kaiken."

Autumnwords

Herääminen

Yhtenä päivänä töihin ajaessa välähti mieleen muistikuva lapsuudesta. Olimme kyläilemässä vanhempieni tutuilla. Nimiä en muista, mutta lapsia heillä oli. Istuin tuntemattoman lapsen sängyn reunalla ja katselin kirjoituspöydällä olevaa häkkiä. Häkissä oli valkoinen rotta. Mieleeni on jäänyt näkymä kaltereiden takaa kurkistelevasta valkoisesta rotasta. Välillä se kiipesi pyörivään häkkyrään ja juoksi itsensä uuvuksiin. Sen jälkeen rotta meni pesäänsä hetkeksi lepäämään,  kunnes tuli taas juoksemaan pyörivään häkkyrään. Tätä se touhusi koko sen ajan kun loputtoman pitkän kyläilyn ajan istuin siinä sängyn reunalla. Kerran uskalsin kysyä tuntemattomalta lapselta miksi se tollasta tekee. Lapsi vastasi, että se tarvitsee virikkeitä ettei masennu.

"Ja töiden jälkeen isä meni piiloon lehden taakse

vankka pöytä, vahaliina, vaiti ruokailtiin

Isä lähti ulos, sulki oven takanaan

huokaisten, huokaisten"

Juha Tapio