Sanoja mä laitan jälleen peräkkäin
ilman tunnetta ja ilman kuulijaa.
Laitan nekin sanat jotka velkaa jäin
sulle aiemmin kun katsoin uupuvaa.
Monta kertaa katsoin ohitsesi sun
kun katseessas näin liikaa hämärää.
Pakenin kai omaan maailmaani mun,
vaikka salaa silti toivoin, että jää.
Lensitkö sä siivin puhtaan valkoisin
silloin kun sä vielä jaksoit unohtaa
kauas täältä siihen aikaan takaisin,
jossa suunnan voisi kääntää uudestaan.
Laitoit aina joskus soimaan Claptonin.
Kaadoit lasin punaista ja makeaa.
Katosit kai silloin hetkeks jonnekin,
minne pääse kukaan muu ei katsomaan.
Eikö joskus käykin niin, että hetkiin
haihtuviin
mahtuu enemmän kuin silloin ymmärtää.
Eikö käykin joskus niin, että hetkiin
hauraisiin
ei mahdu yhtään sanaa kestävää.
Et kai valehdellut mulle sittenkään
kun kerroit ettet mua sä enää nää.
Kuinka helppoo onkaan olla jälkeenpäin
viisaampi kuin itse aika, ystäväin.
Aika muuttaa ihmisen, mutta hyvin tiedän sen,
ettei aikaa muuta edes ihminen.
Jode Ansaharju
