Luopuminen

Ihmiselle kaikennäköinen luopuminen on yksi elämän vaikeimmista asioista. Suurin osa ihmisistä varjelee kynsin hampain vanhoja perinteitään ja tapojaan ja varastojen nurkista löytyy jos minkälaista tavaraa muistona jostain menneestä. Miksi? Mitä hyötyä on ollut ihmislajin kehitykselle siitä, että se on raahannut mukanaan aina kaiken omaisuutensa sinne minne se on ikinä mennytkin? 

Äkkiseltään tulee mieleen, että se voi juontaa siltä ajalta kun ihminen eli ns. keräilytalouden aikaa (Suomessa n. 4000-2000 eaa). Kaikki tarvittava kulki koko ajan mukana kun ihminen joutui juoksemaan koko ajan ravinnon perässä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Toisaalta nykypäivänä voisi kuvitella, että tarpeella pitää ympärillään kaikenlaista tuttua ja turvallista onkin jotain tekemistä sen kanssa, että ihminen voi tarpeen tullessa todistella itselleen olevansa elossa, siis henkisesti. Mitä enemmän ympärilleen pystyy kasaamaan todisteita eletystä elämästä, sitä varmemmin voi todeta, että on vielä olemassa. Sama pätee tapoihin ja perinteisiin. Kun niitä noudatetaan ja vaalitaan saadaan aikaan tunne, että olemassa ololla on jokin tarkoitus. Valitettavan usein näistä tulee monelle kuitenkin se elämää tärkeämpi asia ja itse eläminen unohtuu. 

Näitä "linnojaan" ihminen rakentelee elämänsä varrella, kunnes jossain vaiheessa huomaa, että edes omia jälkeläisiä ei voisi vähempää kiinnostaa kunnostella suurella vaivalla rakennettuja vallihautoja. Luopuminen on taas tuskaista. Olisiko luopumisentuskan tarkoitus sittenkin se että se valmistaa ihmistä siihen, että jossain vaiheessa elämää joutuu kuitenkin luopumaan kaikesta. Vai onko sitten enää luopumista? Kuka tietää? Ehkä se onkin vaan jonkun uuden alkua?

Vieraskirja

"Nuo kasvot, jotka sulaa menneisyyteen
Kaikki nimet kyllä muistan
ne jotka jättäneet on elämääni jotain
joku ehkä pienen muiston
jota ei voi unohtaa

vaan toiset heistä paljon mulle antoi
en sitä aina huomannutkaan
ne nimet kaikki kyllä kirjastani läydän
jota mukanani kannan
aina sydämessäni

niin moni saa, siihen nimen kirjoittaa
vaan monet hennot jäljet on helppo unohtaa
ne vain haalistuu ja viimein
itsekseen katoaa
ne sivut täyttää voi uudestaan

niin moni jätti jälkeensä vain tyhjää
mutta mukanaan vei paljon
ne kirjastani repiä pois tahtoisin
mutta silloin niinkuin käden
itseltäni leikkaisin

niin moni saa siihen nimen kirjoittaa
niin monet hauraat muistot vie tuuli mukanaan
vaan jotain kyllä säilyy
jota ei voi unohtaa
ei sydänveri pois haihdu milloinkaan

on vielä aikaa
niin kauan kuin vain tilaa kirjassani on
on vielä aikaa
voit piirtää siihen suuren auringon
sen nimen joka säilyy
nimen joka säilyy"


Jussi Hakulinen