Kävin tässä taannoin työn puolesta erään vanhemman naisihmisen kotona. Puolen tunnin käynnin aikana nainen ehti kertoa melkoisesti elämästään. Hän asuu kerrostalossa Tampereen keskustassa. Asunto on varmasti useamman sadantuhannen euron arvoinen, ja kuulemma pankkilaina on jo aikaa sitten maksettu takaisin. Nainen oli ollut naimisissa 19-vuotiaasta saakka saman miehen kanssa, ja nyt mies oli kuollut kolme kuukautta aikaisemmin. Yli viisikymmentä vuotta he olivat eläneet erittäin tiiviisti yhdessä, käytännössä tehneet kaiken aina kahdestaan. Heillä ei ole jälkikasvua, ja he olivat muuttaneet aikanaan miehen työn perässä pohjoisesta Tampereelle. Sukulaiset asuvat pääasiassa Rovaniemen ympäristössä. Nainen on ruumiillisesti terve ja päänuppikin täysin kunnossa.
Viimeisen kolmen kuukauden aikana nainen ei ollut poistunut asunnostaan kuin pakollisille kauppakäynneille, ei kuulemma osaa lähteä yksin mihinkään. Voi vain kuvitella sen yksinäisyyden, joka majailee tuon vanhuksen pään sisällä.
Yksi lause jäi päällimmäiseksi mieleen sanatulvasta, joka purkautui yksinäisten kuukausien jälkeen vierailijalle: Tottuukohan siihen koskaan, että aamukahvit tarvitsee keittää vain itselleen? Ajatus jäi pyörimään päähäni, ja lopulta siitä syntyi aika surullinen runo.
Vain itselleen
Sinun tuoksun tuntisin läpi tuulen kuohuvan.
Senkö tunsin äsken iholla kun astuin eteiseen?
Kun ihan hiljaa kuuntelen, kun sydämenkin sammutan
oon aika varma että voisin kuulla sinun askeleen.
Vaikka mieli huutaa on vain pelkkä hiljaisuus.
Sen kanssa huoneen jaan ja siitä alkaa aika uus.
Ilman aamun hellää
heräämistä vierelläs.
Ilman illan tuomaa
läheisyyttä sun ihollas.
Tottuukohan siihen koskaan
että aamukahvin keittää
vain itselleen?
Sen voin tuntee käsillä, sitä silmiin katselen.
Se hivuttautuu rinnan alle ja sieltä kiristää.
Onko päivä nyt vai yö sitä turhaan pakenen.
Se on kaipaus nimeltään ja se etsii ystävää.
Vaikka mieli huutaa on vain pelkkä hiljaisuus.
Sen kanssa huoneen jaan ja siitä alkaa aika uus.
Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.
Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.
Tottuukohan siihen koskaan
että aamukahvin keittää
vain itselleen?
Seinät leikkii varjoilla jotka kuuta pakenee.
Ne sinun kasvot piirtää keittiöön.
Menen pöydän alle piiloon kun taas liikaa viilenee.
Jäänkö ikuisesti tähän tyhjiöön?
Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.
Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.
Tottuukohan siihen koskaan
että aamukahvin keittää
vain itselleen?
Jode Ansaharju
