Joskus kun yrittää kehittää jotain elämää suurempaa pohdittavaa, ei tule ajatuksen ajatusta mieleen. Mutta sitten kaiken valkoisen kohinan keskeltä alkaa muodostua runo. Laitetaakoon se sitten tähän kun ei muutakaan synny. Parisuhteesta on tehty aikojen saatossa aika monta runoa ja laulua. Tässä yksi lisää.
Viime aikoina
Viime
aikoina taas huomannut oon sen
kuinka varjo joskus hiipii varoen
taakse silmiesi tuikkeen, taakse sielun
peilien.
Se tekee susta kovin etäisen.
Välillä mä huomaan sulle puhuvan
jonkun muun, ja tiedän sinun toivovan
että sanoisi en mitään vaikka tajuaisin sen.
Koitan olla hiljaa, pois päin katsellen.
Sä
kaipaat jotain meitä suurempaa
jotain jolle voisit sielun paljastaa
ihan kokonaan ja empimättä, silmiin katsoen
En kai osannutkaan olla sellainen.
Minne lentäisit jos häkin avaisin,
jos vahingossa oven auki jättäisin.
Ottaisitko minut mukaan? Vaikka kuinka pyytäisin,
löytäisitkö enää koskaan takaisin?
Jos mä pitäisin vaan kiinni kovempaa.
Sun kädestä en tahtois irrottaa.
Oisko liikaa jos mä pyytäisin ees
yhtä suudelmaa
vaikka peitoksi kun jäätyy sydänmaa.
Jode Ansaharju
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti