Istuskelin viime viikonloppuna ulkokuistilla aamuyön hämärimpänä hetkenä. Jostain syystä nukkumatti oli hoitanut hommansa hieman vasemmalla kädellä, liekö jo kesälomilla, ja heräsin kesken parhaan palautumisajan, eikä uni tahtonut enää tulla. Vaikka kesäyö pari viikkoa ennen juhannusta ei kovin pimeä olekaan, taivaalla tuikki muutama tähti. Tuli siinä mieleen, että katseleekohan joku toinen uneton samaan aikaan meidän tähteämme joltain toista tähteä kiertävältä planeetalta.
Ajatus kun lähtee liikkeelle, on sitä vaikea pysäyttää. Mietiskelin, että mitähän siellä koulussa opetettiin aikanaan avaruuden väimatkoista. Matkaa mitattiin muistaakseni valovuosina. Yksi valovuosi on n. 10 biljoonaa kilometriä (oli pakko tarkistaa aamulla Wikipediasta), eli numeroina 10 000 000 000 kilometriä. Se on aika pitkä matka se.
Sen viisammat ovat vissiinkin saaneet jo selville, että muilta meidän tähteä kiertäviltä planeetoilta ei ainakaan (meidän määrittelemäämme) älyllistä elämää löydy. Seuraavaksi lähin mahdollisuus toiselle unettomalle on tähti nimeltään Proxima Centauri. Maasta sinne on matkaa n. 4,2 valovuotta, eli 43 biljoonaa kilometriä. Jos sieltä ei elämää löydy, niin on vielä muutama muukin mahdollisuus. Meidän kotigalaksistamme Linnunradasta löytyy nimittäin nykyisen veikkauksen mukaan muutama sata miljardia tähteä. Ja luultavasti jokaista kiertää planeettoja. Eikä linnunrata ole edes ainoa galaksi, nimittäin galakseja Linnunradan lisäksi arvellaan olevan ainakin 170 miljardia kappaletta. (Luultavasti puhdas arvaus, koska näemme vain sen osan avaruudesta, josta valo on ehtinyt kulkeutua meille asti, eli 13,7:n miljardin vuoden aikana.) Voisimmeko siis pitää asiaa jopa melko varmana, että jossain näistä 170:stä miljadista galaksista, joissa jokaisessa on muutama sata miljardia tähteä, joita jokaista kiertää muutama planeetta, saattaisi löytyä joku toinenkin yötaivaalle katselija. Välimatkat ovat vain turhan pitkiä kommunikointiin.
Sitä minkä näemme maailmankaikkeudesta, voisi kai ajatella samalla tapaa kuin ajattelimme maapallosta vielä muutama sata vuotta sitten. Kun seisoo maan pinnalla, on vaikea kuvitella seisovansa pallolla. Kaikki jatkuu tasaisena laattana silmän kantamattomiin. Vasta kun nousee lentokoneella ylemmäs, voi nähdä horisontin kaareutuvan. Siltä osin kun me pystymme avaruutta tarkastelemaan, ei avaruudessa tapahdu vielä minkäänlaista kaareutumista. Voihan se tietysti olla, että se jatkuukin äärettömyyteen. Tai sitten avaruus päättyy johonkin ja se onkin vain pieni palanen jossain vielä suuremmassa kokonaisuudessa. Ehkä katselemmekin maailmankaikkeutta ikään kuin muurahaisen silmin. Muurahaiselle puistometsä kaupungin keskustassa on liian suuri kokonaisuus ymmärtää.
Joka tapauksessa meiltä on tosi pitkä matka muun sivistyksen pariin. Olemme ikään kuin autiolla saarella keskellä Tyyntämerta. Avun saanti kestää hätätilanteessa melko kauan. Ehkä meidän kannattaisi pitää planeetastamme sen verran huolta, ettei hätätilannetta pääse syntymään.
Uusi aamu
aamun kajo, hiljaisuus
vain laulurastaan tarmokkuus
viime yön ihanuus
viipyilee
uusi päivä, vapaus
ja pieni onnen kaipaus
pieni toivon lupaus
siintelee
monta pientä pettymystä
ja hieman arjen väsymistä
yhdessä luo kyynelistä
virtojaan
liian monta kylmää vuotta
harvoin inhimillisyyttä
liian paljon itsekkyyttä
koettelee
onko vihdoin uusi aamu
kuuluu jostain uusi laulu
häipyy sumuun vanha haamu
vihdoinkin
sielu nousee epäröiden
uuttaa päivää katsomaan
hetken hiljaa ilkamoiden
lähtee kulkemaan
Jode Ansaharju
