Syksy

Se on taas syksy. Mistä sen tietää? 

Sen tietää siitä, että vanhenen taas vuodella. Sen tietää siitä, että Edu Kettunen julkaisee levyllisen lauluja elämän syksystä. Siitä, kun katselee ikkunasta ulos ja huomaa, että sadevesi valuu rännistä väärästä kohtaa ulos kun on unohtanut putsata rännit lehdistä. Siitä, kun lasten pyörät makaavat hylätyn näköisinä pitkin pihaa kun on liian kylmä mennä pyörällä kouluun. Ja siitä, kun tammenterhot putoilevat napsuen kuistin valokatteen päälle. Myöskin siitä, että nurmikko on liian pitkä, kun ajattelee ettei sitä enää kannata leikata kun kohta sataa kuitenkin jo ensilumi. 

Syksy tekee taikojaan myös ihmismielessä. Menneen kesän muistot ovat vielä vahvasti läsnä, ja tuntuu että seuraavaan kesään on aikaa valovuosi. Melankolia valtaa mielen, ja alkaa miettiä koko olemassaolon järkevyyttä. Mielessä pyörii sellaisia ajatuksia, joita pieni ihmismieli ei pysty edes käsittelemään. Syksyllä on helppo ymmärtää suomalaista luonteenlaatua. Tämä kun toistuu vuodesta toiseen, ja se on vaan kahlattava läpi kerta toisensa jälkeen, se järkyttävän pitkä ja pimeä talvi.

Mutta onneksi on kevät, joka on ainakin tähän asti tullut joka vuosi aikanaan! Koitetaan jaksaa taas kerran sinne asti! Minulla oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa Ninni Poijärven musiikkia viime viikolla, ja Ninni sanoi osuvasti ennen erästä melankoliaa pursuvaa kappaletta: "Tämän laulun sanat on kirjoitettu yhtenä synkkänä hetkenä, niin kuin melkein kaikki. Elämässä on niin vähän hyviä hetkiä, ettei niitä kannata tuhlata laulujen kirjoittamiseen." Sama pätee varmasti näihinkin riimeihin.

Jätkäpojan syksy

Kai se on tää syksy, 

joka jätkäpoikaa pitää pilkkanaan. 

Mieli harhailee kuin tuuli. 

Eikä tahdo päästää otteestaan. 

Se juoksee sinne tänne, kuin ois piru kannoillaan. 

Ja pelkää pysähtyä, 

jos ei enää kotiin osaakaan. 

Ei kai harmaampi vois olla 

enää tämä tausta näkymän. 

Jalat lipsuu ikävästi 

näillä pitkospuilla elämän. 

Kun ei paukut aina riittäis ihan kaikkeen joutavaan. 

Mutta ylpeys vaan on 

aika kova jätkä siirtää tontiltaan. 

Hei, mitä mietit syksy 

keväisin kun valo peittää maan? 

Mietitkö jo, että 

aikas tulee ihan kohta uudestaan? 

Vai nautitko sä keväästä kuin metsän tiainen? 

Ja laitat saappaat jalkaan 

vasta kun on hetki viimeinen.

Kai jätkäpojan kuuluis 

pitää omat murheet ominaan. 

Helpompi ois kaivaa 

ne maahan jäiseen mutta routimattomaan. 

Ei ne sieltä nousis jätkän heikkouksia kertomaan. 

Paitsi öisin kun on yksin, 

vain haamut seuranaan.

Mutta onneksi on kevät, 

joka saapuu aikanaan. 

Se keimailee ja pyytää 

syksyn kanssaan tanssimaan. 

Alta kulmiensa hymyilee, 

ja hetken olla saa 

varma ettei oljenkorsi katkeekaan.

Jode Ansaharju