Sodan tuulet

Elämme Euroopassa ennätyksellisen pitkää rauhan aikaa. Toisesta maailman sodasta on kulunut jo kohta 80 vuotta. Löysin Wikipediasta luettelon käydyistä sodista Euroopassa, ja aika vaikeaa on löytää yhtä pitkää aselepoa kuin mitä nyt on vietetty. Nyt kun kaikki merkit taas viittaavat siihen, että nautimme rauhan ajan viimeisistä hetkistä, olen miettinyt vakavastikin sitä, että mikä on se puoli jonka periaatteiden mukaan elämme seuraavan rauhan ajan. Jatkuuko länsimainen "demokraattinen" riistotalous joka käyttää häikäilemättä muuta maailmaa rahantekemiseen vai olemmeko kohta diktatuurin alla äiti Venäjän "hellässä" huomassa? Vai onko se joku muu?

 

Euroopan historiaa kun katsoo taakse päin niin eri aikakausilla on ollut erilaiset tavat hallita. On tultu despotiasta (tyrannius) monarkian kautta demokratiaan. Kaikkien hallitusmuotojen aikana on sodittu, ja ajan saatossa jokainen kaatuu pikku hiljaa ihmisten ahneuden takia omaan mahdottomuuteensa. Mikä mahtaa olla seuraava hallintomuoto? Liittyisikö se tietokoneisiin? Voisimmeko ohjelmoida tietokoneet ohjaamaan maailmaa tasapuolisesti, ilman tunnepohjaisia päätöksiä? Tuskinpa. Pitäisi olla aina joku joka päättää mitä periaatteita tietokoneet noudattavat, ja siitähän saataisiin taas aihe sodalle.

 

Olisiko asia niin, että sodat ovat luonnon keino säilyttää ihmislaji hengissä. Jos joku rauhanaika esimerkiksi Euroopassa kestäisi tuhat vuotta niin mitä siitä seuraisi? Eri tyyppiset ihmiset jakautuisivat pikku hiljaa omiin lokeroihinsa ja tarvitsisivat koko ajan entistä vähemmän toisten lokeroiden seuraa. Meidän aikakautena (ja varmaan kaikkina muinakin) lokerot määrittelisi raha, eli ahneus. Ne ihmiset jotka ovat valmiita tekemään eniten rahan (vallan) ansaitsemiseksi olisivat lokerikon toisessa päässä ja ne joilla on vähiten ahneutta olisivat toisessa. Niinhän on tapahtunut jo nyt, vaikka rauhan aikaa on kulunut vasta reilut 70 vuotta. Sota katkaisee aina hetkeksi tämän kehityksen ja muuttaa sen verran sen suuntaa, että kehitys alkaa taas alusta. Luontohan pyrkii aina tasapainoon.

 

On aika utopistista tuudittautua siihen ajatukseen, että nyt kun Eurooppa on näin kehittynyt ja valveutunut, voidaan sodat unohtaa. Näin varmasti on ajateltu ennen jokaista sotaa. En tiedä ovatko nämä viime aikojen hässäkät vielä riittäviä laukaisemaan seuraavaa sotaa Euroopassa, mutta tulossa se on. Se on aivan varma. Nautitaan siis rauhasta niin kauan kun sitä kestää!

 

 

 

 

"arvaamatta tuuli kääntyy vastaan,
varoita ei myrsky matkoistaan
arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa
toisiamme hetken saamme kantaa
pitkin maailman pintaa karheaa
hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa"

 

 

Juha Tapio

Tunteiden lukot

Varmaan lähes jokainen meistä lukutaitoisista on törmännyt käsitteeseen "tunnelukko". Tunnelukkosi.fi-sivusto määrittää termin näin:

"Tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu haitallinen ajattelutapa, joka nykypäivänä aktivoituessaan virittää meissä menneisyytemme tunteita, jotka lukitsevat meidät itselle haitallisiin selviytymiskeinoihin."

Tuo piti, ainakin minun, lukea moneen kertaan ja ajatuksen kanssa ennen kuin ajatus aukesi. Suomeksi sanottuna se kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa minun täytyy toimia näin koska näin on aina ennenkin toimittu. Vaikka tiedän että tämä on minulle epäluontaista ja  tiedän että minulle tai jollekin muulle tulee jälkikäteen huono fiilis, toimin näin koska oletan että joku olettaa minun toimivan näin. Vaikka tiedän, että kun toimisin erilailla, tilanne ratkeaisikin minulle paljon edullisempaan suuntaan. Aika ihmeellistä. 

Miksi se sitten on näin? Jos olisin Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen, keksisin siihen varmaan aika nopeastikin jonkun sinisen ajatuksen. Ajattelen kuitenkin niin, että näistä matkanvarrella kertyneistä tunnelukoista koostuu ihmisen luonne. Sitähän se luonne kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa tietyn luontoinen ihminen reagoi aina tietyllä tapaa. Sirpa saa aina raivarin lasten sekaisesta huoneesta, ja Terttu on iloinen lasten puolesta kun he voivat elää ilman ahdistavaa "ton-paikka-on-tossa" -elämää. Jos kaikki maailman ihmiset vapautuisivat yhtäkkiä kaikista tunnelukoistaan, saattaisi elämä olla pidemmän päälle aika tylsää.  Kenenkään kanssa ei voisi väitellä, kun kaikki ymmärtäisivät toistensa heikkouksia. Toisaalta heikkouksiakaan ei olisi, kun kaikki olisivat täydellisiä luonteeltaan. 

Kyllä kai tunnelukoillakin on siis oikeutensa olla maailmassa. Toisaalta itse olen huomannut sen, että kun omat tunnelukkonsa heittää romukoppaan, ei tarvitse läheskään niin paljoa huomautella toisten tunnelukoista. 

"Kerro mikä se on,

joka ajaa pakkaseen

ihmisen, 

joka palelee kuollakseen."

Mikko Kuustonen

Luopuminen

Ihmiselle kaikennäköinen luopuminen on yksi elämän vaikeimmista asioista. Suurin osa ihmisistä varjelee kynsin hampain vanhoja perinteitään ja tapojaan ja varastojen nurkista löytyy jos minkälaista tavaraa muistona jostain menneestä. Miksi? Mitä hyötyä on ollut ihmislajin kehitykselle siitä, että se on raahannut mukanaan aina kaiken omaisuutensa sinne minne se on ikinä mennytkin? 

Äkkiseltään tulee mieleen, että se voi juontaa siltä ajalta kun ihminen eli ns. keräilytalouden aikaa (Suomessa n. 4000-2000 eaa). Kaikki tarvittava kulki koko ajan mukana kun ihminen joutui juoksemaan koko ajan ravinnon perässä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Toisaalta nykypäivänä voisi kuvitella, että tarpeella pitää ympärillään kaikenlaista tuttua ja turvallista onkin jotain tekemistä sen kanssa, että ihminen voi tarpeen tullessa todistella itselleen olevansa elossa, siis henkisesti. Mitä enemmän ympärilleen pystyy kasaamaan todisteita eletystä elämästä, sitä varmemmin voi todeta, että on vielä olemassa. Sama pätee tapoihin ja perinteisiin. Kun niitä noudatetaan ja vaalitaan saadaan aikaan tunne, että olemassa ololla on jokin tarkoitus. Valitettavan usein näistä tulee monelle kuitenkin se elämää tärkeämpi asia ja itse eläminen unohtuu. 

Näitä "linnojaan" ihminen rakentelee elämänsä varrella, kunnes jossain vaiheessa huomaa, että edes omia jälkeläisiä ei voisi vähempää kiinnostaa kunnostella suurella vaivalla rakennettuja vallihautoja. Luopuminen on taas tuskaista. Olisiko luopumisentuskan tarkoitus sittenkin se että se valmistaa ihmistä siihen, että jossain vaiheessa elämää joutuu kuitenkin luopumaan kaikesta. Vai onko sitten enää luopumista? Kuka tietää? Ehkä se onkin vaan jonkun uuden alkua?

Vieraskirja

"Nuo kasvot, jotka sulaa menneisyyteen
Kaikki nimet kyllä muistan
ne jotka jättäneet on elämääni jotain
joku ehkä pienen muiston
jota ei voi unohtaa

vaan toiset heistä paljon mulle antoi
en sitä aina huomannutkaan
ne nimet kaikki kyllä kirjastani läydän
jota mukanani kannan
aina sydämessäni

niin moni saa, siihen nimen kirjoittaa
vaan monet hennot jäljet on helppo unohtaa
ne vain haalistuu ja viimein
itsekseen katoaa
ne sivut täyttää voi uudestaan

niin moni jätti jälkeensä vain tyhjää
mutta mukanaan vei paljon
ne kirjastani repiä pois tahtoisin
mutta silloin niinkuin käden
itseltäni leikkaisin

niin moni saa siihen nimen kirjoittaa
niin monet hauraat muistot vie tuuli mukanaan
vaan jotain kyllä säilyy
jota ei voi unohtaa
ei sydänveri pois haihdu milloinkaan

on vielä aikaa
niin kauan kuin vain tilaa kirjassani on
on vielä aikaa
voit piirtää siihen suuren auringon
sen nimen joka säilyy
nimen joka säilyy"


Jussi Hakulinen

Viime aikoina

Joskus kun yrittää kehittää jotain elämää suurempaa pohdittavaa, ei tule ajatuksen ajatusta mieleen. Mutta sitten kaiken valkoisen kohinan keskeltä alkaa muodostua runo. Laitetaakoon se sitten tähän kun ei muutakaan synny. Parisuhteesta on tehty aikojen saatossa aika monta runoa ja laulua. Tässä yksi lisää.

  

Viime aikoina

Viime aikoina taas huomannut oon sen

kuinka varjo joskus hiipii varoen

taakse silmiesi tuikkeen, taakse sielun peilien.

Se tekee susta kovin etäisen.

Välillä mä huomaan sulle puhuvan

jonkun muun, ja tiedän sinun toivovan

että sanoisi en mitään vaikka tajuaisin sen.

Koitan olla hiljaa, pois päin katsellen.

Sä kaipaat jotain meitä suurempaa

 jotain jolle voisit sielun paljastaa

ihan kokonaan ja empimättä, silmiin katsoen

En kai osannutkaan olla sellainen.

Minne lentäisit jos häkin avaisin,

jos vahingossa oven auki jättäisin.

Ottaisitko minut mukaan? Vaikka kuinka pyytäisin,

löytäisitkö enää koskaan takaisin?

Jos mä pitäisin vaan kiinni kovempaa.

Sun kädestä en tahtois irrottaa.

Oisko liikaa jos mä pyytäisin ees yhtä suudelmaa

vaikka peitoksi kun jäätyy sydänmaa.

Johannes Ansaharju 


 

Minä vai joku muu?

Eräs ystäväni toi kerran esiin mielenkiintoisen ajatuksen suvaitsevaisuudesta. En muista enää tilannetta missä asia tuli puheeksi, mutta luultavasti se liittyi jollain tapaa kotielämän arkeen. Otan tämän esimerkin myös sieltä. Onko kenellekään tuttu tilanne sellainen, että kotiin tullessa näet puolison jättäneen tavaroitaan ihan vääriin paikkoihin? Lasten pyörät ja lelut on pitkit pihaa. Lumityöt on tehty hutaisemalla. Keittiö on taas kaoksena. Vastaavia tilanteita on vaikka millä mitalla. Kaikkia näitä tilanteita yhdistää kuitenkin yksi tekijä: Joku muu on ollut asialla kuin minä.

Jos minua ärsyttää tietynlaiset piirteet ihmisissä, onko se niiden vika vai olisiko sittenkin minun? Onko minulla joku erikoislupa paheksua muiden tapaa elää? Pitäisikö kaikkien muiden käyttäytyä siten kun minä haluan? Kun asian kääntää näin, eikö kuullosta melko hölmöltä? Vasta sitten kun toiset elävät niin kuin minä haluan, voin olla tyytyväinen ja onnellinen. Koska ne toiset sitten saavat olla tyytyväisiä ja onnellisia?

Ystäväni antoi seuraavalaisen neuvon: Jos sinua ärsyttää toisen väärässä paikassa olevat tavarat, niin laita ne paikoilleen. Jos joku on tehnyt asiat hutaisemalla ja taas sinua ärsyttää, niin tee ne seuraavalla kerralla itse. Sehän on kuitenkin pelkästään sen ongelma joka asiasta ärsyyntyy. Ei kai muita kanssaeläviä voi rankaista siitä että itse on suvaitsematon. 

Kun tämän ajatuksen laajentaa myös kodin ulkopuolelle, ystäväpiiriin, työelämään, ulkomaihin ja niiden kulttuureihin, jne, huomaa olevansa melko väärä ihminen laittamaan rajoituksia muiden elintavoille. Eiköhän se ole kuitenkin edelleen niin, että ainoa ihminen jota ihan itse voin muuttaa on ihan minä itse.

"Jos siihen istuisit ja kuuntelisit hiljaa

kuulisitko ajatusten hiipivän?

Ja aivan sattumalta kuulisit salaa

ajatuksen kauniin ehkä lämpimän.

Jos raudan lujan ylpeyden lävistäisi

ihan pieni ajatus uupuneen

Laittaisitko TV:eetä vain kovemmalle

vai huomaisitko kulman hieman kostuneen?

Kaksi lähti merille vakain aikein.

myötätuuli purjeissaan puhkuen.

Toisen eväät loppuivat jo ennen aavaa

vaikka korin piti olla yhteinen.

Toinen katsoi ehkä liiankin kauas

toinen peräaaltoja vain aluksen

Kaksi lähti merille vakain aikein

mutta palas purjeitaan paikkaillen.

Katson laiturilla lähtöä laivan

suunta kohti meren tyyntä ulappaa

Tuuli vaan ei tartu purjeisiin aivan

vaikka haave veisi mieltä kaipaavaa

Onko viisautta mennä vai jäädä

Onko olemassa suuntaa oikeaa

Ehkä onni onkin siinä ettei tiedä

minne tuuli ajopuuta kuljettaa"


Johannes Ansaharju 

Veden alla

Lohi taisteli jokea ylöspäin. Vastaan tuli suvanto jossa köllötteli valtava hyvin syönyt hauki. Hauki katseli kaislikon suojassa kun lohi lähestyi. Kohdalle päästyään lohi tervehti haukimammaa. Hauki tervehti takaisin ja tokaisi: Minkä ihmeen takia uit aina vastavirtaan? Eikö olisi helpompi uida myötävirtaan ja antaa virran viedä? Tai etsiä joku rauhallinen suvanto, jossa odotella että joki tuo ruokaa? Lohi mietti hetken ja sanoi: Ne jotka kulkevat vastavirtaan huomataan. Ei sillä, että se olisi itsessään tärkeää, mutta jos joskus tulee mieleen jotain järkevää sanottavaa, sinua kuunnellaan.

"Mikset sä

kuule mua

mä huudan hauskaa iltaa

kauheesti

kenkiä

en löydä mun

Rappuun ei

syty valo

mä hiivin sukkasiltaan

pimeessä

hän nauraa

hän on sun

Tänäänkin

mä puhuin

puhuin kuin hullu sulle

kehuin ruuat

ja olohuoneen

sohvan verhoilun

Maa hohkaa

jäätä

talvi on tullut

sisällä

hän nauraa

hän on sun"

Maija Vilkkumaa

Rahaa ja rakkautta

Oletteko koskaan ajatellut sellaista asiaa, että miksi elämässä menestymistä mitatataan rahalla? Se jolla on rahaa omistaa myös valtaa. Ja se jolla on valtaa käyttää sitä saadakseen enemmän rahaa.

Mitä jos elämässä menestymistä mitattaisiinkin vaikka rakkaudella. Enkä tarkoita nyt ostettua rakkautta, vaan oikeaa toisesta kanssaihmisestä välittävää rakkautta. Mitä enemmän rakastaisit lähimmäistäsi sitä rikkaampi olisit. Eduskunnassa kilpailtaisiin siitä kuka  pystyy rakastamaan eniten. Mepiksi ei pääsisikään se jolla on eniten pätäkkää laittaa vaaliohjelmaan, vaan se joka rakastaisi suomen kansaa eniten. Kuulostaakin jo aika absurdilta.

Tietenkin kääntöpuoli löytyisi tästäkin unelmasta. Keskuudessamme kulkisi kuitenkin niitä, joilta ei heruisi muille rakkauden rippeitäkään. Nämä pitäisi ilman muuta laittaa vankilaan tai rakkaudenvelkasaneeraukseen, jotta kunnolliset rakastavaiset voisivat elää rauhallista ja rakkauden kyllästämää elämää. Ja tietenkin löytyisi myös niitä jotka yrittäisivät varastaa rakkautta, keinolla millä hyvänsä. Kaippa rakkauteenkin voi jäädä koukkuun siinä missä ahneuteenkin.

Voisimme kai vetää tästä sen johtopäätöksen, että me ihmislajin edustajat emme vain voi tulla keskenämme toimeen ennen kuin jokaiselle on löytynyt oma paikka arvoasteikossa. Ehkä se on jäänne siitä kun vielä hypimme puusta puuhun. Päteehän laumakäyttäytyminen kaikkiin muihinkin eläimiin.

"Katso armeijaa, ja katsot 
tylsään hanhiparveen
Katso johtajaa, ja katsot 
johtajan sorkkaan ja sarveen

On miehiä haukat ja miehiä 
on myöskin kyyhkyt nää
Vain äiti on äiti, ja lapsi on lapsi
ne yhdessä nyyhkyttää

Karsinaan vie lammaslaumaa 
poliitikko, ja sanoo hyvää saumaa
Se on pukki vahtina kaalimaan, 
se on pantu ihmistä vaalimaan"

Juice Leskinen