Uusjako

Tänään töihin ajellessa kuuntelin radiosta uutisia ja aloin miettiä miten tästä yhteisestä pallostamme saisi paremman paikan ihmisen elellä. Loppumatkasta keksin ajatuksen, millä päästäisiin eroon kaikista uutisissa raportoiduista ongelmista. Tämä tosin vaatisi jokaiselta ihmiseltä pientä heittäytymistä. 

Ajatus on seuraavanlainen. Jokainen ihminen vaihtaisi sattumanvaraisesti jonkun toisen ihmisen kanssa paikkaa, eli arvottaisiin jokaiselle uusi elämä. Tämä ei tietenkään ole aivan uusi keksintö. Stalin keksi tämän jo viime vuosituhannella asuttaessaan mm. Karjalaa. Mutta jos ajateltaisiin, että jokainen vaihtaisi paikkaa myöskin stalinit.

Mitä tällä saavutettaisiin? Kaikki elämän arvot sekoittuisivat, joka johtaisi siihen, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia. No, joku voi ajatella, että onhan sitä kommunismiakin jo kokeiltu, mutta näissä kokeiluissa on aina ollut joku yläpuolinen taho kertomassa mitkä ovat ne puitteet joiden rajoissa ihmisen pitää olla onnellinen. Tässä mallissa esimerkiksi maiden rajat kadottaisivat merkityksensä, joka on ollut yksi suurimmista syistä esimerkiksi sotiin. Toinen asia mikä katoaisi olisi uskonnot, myöskin asia jonka varjolla on aina saanut luvallisesti tappaa kanssa eläjiään. Samoin sekottuisi kielet, rodut, perinteet, kulttuurit ja kaikennäköiset ennakkoluulot ja utopistiset amerikkalaiset unelmat. Jopa rahan merkitys katoaisi (ainakin toistaiseksi).

Mutta tässäkin ajatuksessa on tietysti taas omat riskinsä. Mitäpä jos joku lahopää sotahullu pääsisikin virkaan jossa saisi päättää koska ja mihin laukaistaisiin vaikkapa ydinpommi (Onhan sitäkin tosin jo sattunut). Tai... No, en kyllä tähän hätään keksi mitään muuta konstia millä yksi ihminen saisi maapallon tuhottua. Lisätäänpä tähän ajatusleikkiin se, että ennen uusia jakoja hävitettäisiin maapallolta ydinpommit, niin ja ydinreaktorit.

Olisiko meistä kenestäkään lähtemään leikkiin mukaan ja ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat kertaheitolla? Luultavasti kaikki ne, joilla ei ole rahaa, valtaa ja omaisuutta olisivat valmiita. Ne joilla sitä on eivät sitä varmaankaan muille antaisi. 

Miettikääpä ajatusta. Itse voisin ehkä jopa heittäytyä.

Casablanca

Rakkaus on lumpeen lehti ämpärissä parvekkeella,

pieni lampi haalistuneella betonilla.

Se on silmälasit sienikirjan päällä keittiössä,

pieni siru maailmaasi, johtolanka.

Rakkaus on helminauha arjen asioita,

pahvilaatikoita täynnä meidän tavaroita.

Se on ilme sun kasvoillasi joskus aamutuimaan

kuin käynnissä ois jotain aivan käsittämätöntä.

Rakkaus on pikku juttu. Se mahtuu väliin rivien

kuin ohi mennen, itsestään selvää,

pieni ele vain, pari sanaa paperilla,

mun hanskat patterilla talviaamun hämärissä.

Rakkaus on kartta olohuoneen lattialla,

ja tuo tuttu hehku silmissäsi.

Rakkaus on aina joku uusi aivan päätön suunnitelma,

ikinuori romantikko muumipaidassaan.

Rakkaus on Casablanca, se sumuinen lentokenttä.

Niille jää vain Pariisi, ja sä meet ihan rikki aina

Rakkaus on lentokenttä, kyyneleitä poskillasi

Niille jää vain Pariisi, ja sä meet ihan rikki aina.

Edu Kettunen

Syksy

Se on taas syksy. Mistä sen tietää? 

Sen tietää siitä, että vanhenen taas vuodella. Sen tietää siitä, että Edu Kettunen julkaisee levyllisen lauluja elämän syksystä. Siitä, kun katselee ikkunasta ulos ja huomaa, että sadevesi valuu rännistä väärästä kohtaa ulos kun on unohtanut putsata rännit lehdistä. Siitä, kun lasten pyörät makaavat hylätyn näköisinä pitkin pihaa kun on liian kylmä mennä pyörällä kouluun. Ja siitä, kun tammenterhot putoilevat napsuen kuistin valokatteen päälle. Myöskin siitä, että nurmikko on liian pitkä, kun ajattelee ettei sitä enää kannata leikata kun kohta sataa kuitenkin jo ensilumi. 

Syksy tekee taikojaan myös ihmismielessä. Menneen kesän muistot ovat vielä vahvasti läsnä, ja tuntuu että seuraavaan kesään on aikaa valovuosi. Melankolia valtaa mielen, ja alkaa miettiä koko olemassaolon järkevyyttä. Mielessä pyörii sellaisia ajatuksia, joita pieni ihmismieli ei pysty edes käsittelemään. Syksyllä on helppo ymmärtää suomalaista luonteenlaatua. Tämä kun toistuu vuodesta toiseen, ja se on vaan kahlattava läpi kerta toisensa jälkeen, se järkyttävän pitkä ja pimeä talvi.

Mutta onneksi on kevät, joka on ainakin tähän asti tullut joka vuosi aikanaan! Koitetaan jaksaa taas kerran sinne asti! Minulla oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa Ninni Poijärven musiikkia viime viikolla, ja Ninni sanoi osuvasti ennen erästä melankoliaa pursuvaa kappaletta: "Tämän laulun sanat on kirjoitettu yhtenä synkkänä hetkenä, niin kuin melkein kaikki. Elämässä on niin vähän hyviä hetkiä, ettei niitä kannata tuhlata laulujen kirjoittamiseen." Sama pätee varmasti näihinkin riimeihin.

Jätkäpojan syksy

Kai se on tää syksy, 

joka jätkäpoikaa pitää pilkkanaan. 

Mieli harhailee kuin tuuli. 

Eikä tahdo päästää otteestaan. 

Se juoksee sinne tänne, kuin ois piru kannoillaan. 

Ja pelkää pysähtyä, 

jos ei enää kotiin osaakaan. 

Ei kai harmaampi vois olla 

enää tämä tausta näkymän. 

Jalat lipsuu ikävästi 

näillä pitkospuilla elämän. 

Kun ei paukut aina riittäis ihan kaikkeen joutavaan. 

Mutta ylpeys vaan on 

aika kova jätkä siirtää tontiltaan. 

Hei, mitä mietit syksy 

keväisin kun valo peittää maan? 

Mietitkö jo, että 

aikas tulee ihan kohta uudestaan? 

Vai nautitko sä keväästä kuin metsän tiainen? 

Ja laitat saappaat jalkaan 

vasta kun on hetki viimeinen.

Kai jätkäpojan kuuluis 

pitää omat murheet ominaan. 

Helpompi ois kaivaa 

ne maahan jäiseen mutta routimattomaan. 

Ei ne sieltä nousis jätkän heikkouksia kertomaan. 

Paitsi öisin kun on yksin, 

vain haamut seuranaan.

Mutta onneksi on kevät, 

joka saapuu aikanaan. 

Se keimailee ja pyytää 

syksyn kanssaan tanssimaan. 

Alta kulmiensa hymyilee, 

ja hetken olla saa 

varma ettei oljenkorsi katkeekaan.

Johannes Ansaharju 

Oman elämänsä vanki

"Näyttelijä Robin Williams on kuollut" oli eilisen puheenaihe.

Olen aina henkilökohtaisesti pitänyt Robinista näyttelijänä. Erityisesti elokuva Good Will Hunting on jäänyt elämään alitajunnan tietoisuudessa. Robin oli luonteeltaan, ainakin julkisen kuvan mukaan, hyvin lähellä omaani, ja siksi häneen oli kai niin helppo samaistua. En tietenkään tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta hänestä sai sen kuvan että hän oli pohdiskeleva oman elämänsä "vanki", joka yritti selviytyä vaadittavista elämän rutiineista huumorin ja satiirin avulla. "Vangilla" tarkoitan tässä sitä, että päässä pyörii syvempiä ajatuksia kuin fyysinen kapsiteetti antaa mahdollisuuksia tuoda julki, tai mitä edes itse pystyy käsittelemään.

Jos ajatellaan Robinin ns. fyysistä elinympäristöä on vaikea keksiä mitä häneltä puuttui. Hänellä oli rahaa (jolla tämän ajan elämänlaatua usein mitataan), vaimo, lapsia. Hänellä oli työ, josta luultavasti piti. Hänellä oli julkisuutta, joka antoi hänelle mahdollisuuden tuoda ajatuksiaan ja mielipiteitään julki. Hänellä oli luultavasti mahdollisuus matkustaa mihin maailman kolkkaan tahansa milloin vain tai tehdä mitä ikinä mieleen juolahtaa. Sitten kerrotaan, että hän kärsi masennuksesta. Miten se on mahdollista? Näin keskivertokansalaisen näkökulmasta, joka taistelee päivittäin jokapäiväisen leivän saannista ja haaveilee lottovoitosta, asia tuntuu käsittämättömältä.

Loppujen lopuksi asia on kovin yksinkertainen. Itseään ja ajatuksiaan ei pääse pakoon. Alkoholin avulla voi päästä hetkittäin, mutta senkin taika laimenee ajan myötä ja loppujen lopuksi ihminen on taas silmätysten itsensä ja ajatustensa kanssa. Tietysti herää kysymys, että miksi joillekin ihmisille annetaan enemmän kykyä havainnoida maailmaa  kuin kykyä käsitellä havaintojaan. Mutta pohditaan sitä joskus toisten.

Sanotaan Robille So Long!, ja toivotaan, että siellä missä hän on nyt ei tarvitse ajatella.


"Sinulle on annettu vain pieni ripaus hulluutta. Älä hukkaa sitä."

Robin Williams



"Aamuyössä aistein avoimin 
  elämääni silmiin katselin. 
  Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden, 
  sen kaiken näin ja paljon oivalsin. 

  Aamuyössä aistein riisutuin, 
  huomispäivään uupumatta uin. 
  Katsoin aurinkoon, elämässä kiinni oon, 
  sen tajusin ja riemuun hullaannuin."

  Juice Leskinen

Sodan tuulet

Elämme Euroopassa ennätyksellisen pitkää rauhan aikaa. Toisesta maailman sodasta on kulunut jo kohta 80 vuotta. Löysin Wikipediasta luettelon käydyistä sodista Euroopassa, ja aika vaikeaa on löytää yhtä pitkää aselepoa kuin mitä nyt on vietetty. Nyt kun kaikki merkit taas viittaavat siihen, että nautimme rauhan ajan viimeisistä hetkistä, olen miettinyt vakavastikin sitä, että mikä on se puoli jonka periaatteiden mukaan elämme seuraavan rauhan ajan. Jatkuuko länsimainen "demokraattinen" riistotalous joka käyttää häikäilemättä muuta maailmaa rahantekemiseen vai olemmeko kohta diktatuurin alla äiti Venäjän "hellässä" huomassa? Vai onko se joku muu?

 

Euroopan historiaa kun katsoo taakse päin niin eri aikakausilla on ollut erilaiset tavat hallita. On tultu despotiasta (tyrannius) monarkian kautta demokratiaan. Kaikkien hallitusmuotojen aikana on sodittu, ja ajan saatossa jokainen kaatuu pikku hiljaa ihmisten ahneuden takia omaan mahdottomuuteensa. Mikä mahtaa olla seuraava hallintomuoto? Liittyisikö se tietokoneisiin? Voisimmeko ohjelmoida tietokoneet ohjaamaan maailmaa tasapuolisesti, ilman tunnepohjaisia päätöksiä? Tuskinpa. Pitäisi olla aina joku joka päättää mitä periaatteita tietokoneet noudattavat, ja siitähän saataisiin taas aihe sodalle.

 

Olisiko asia niin, että sodat ovat luonnon keino säilyttää ihmislaji hengissä. Jos joku rauhanaika esimerkiksi Euroopassa kestäisi tuhat vuotta niin mitä siitä seuraisi? Eri tyyppiset ihmiset jakautuisivat pikku hiljaa omiin lokeroihinsa ja tarvitsisivat koko ajan entistä vähemmän toisten lokeroiden seuraa. Meidän aikakautena (ja varmaan kaikkina muinakin) lokerot määrittelisi raha, eli ahneus. Ne ihmiset jotka ovat valmiita tekemään eniten rahan (vallan) ansaitsemiseksi olisivat lokerikon toisessa päässä ja ne joilla on vähiten ahneutta olisivat toisessa. Niinhän on tapahtunut jo nyt, vaikka rauhan aikaa on kulunut vasta reilut 70 vuotta. Sota katkaisee aina hetkeksi tämän kehityksen ja muuttaa sen verran sen suuntaa, että kehitys alkaa taas alusta. Luontohan pyrkii aina tasapainoon.

 

On aika utopistista tuudittautua siihen ajatukseen, että nyt kun Eurooppa on näin kehittynyt ja valveutunut, voidaan sodat unohtaa. Näin varmasti on ajateltu ennen jokaista sotaa. En tiedä ovatko nämä viime aikojen hässäkät vielä riittäviä laukaisemaan seuraavaa sotaa Euroopassa, mutta tulossa se on. Se on aivan varma. Nautitaan siis rauhasta niin kauan kun sitä kestää!

 

 

 

 

"arvaamatta tuuli kääntyy vastaan,
varoita ei myrsky matkoistaan
arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa
toisiamme hetken saamme kantaa
pitkin maailman pintaa karheaa
hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa"

 

 

Juha Tapio

Tunteiden lukot

Varmaan lähes jokainen meistä lukutaitoisista on törmännyt käsitteeseen "tunnelukko". Tunnelukkosi.fi-sivusto määrittää termin näin:

"Tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu haitallinen ajattelutapa, joka nykypäivänä aktivoituessaan virittää meissä menneisyytemme tunteita, jotka lukitsevat meidät itselle haitallisiin selviytymiskeinoihin."

Tuo piti, ainakin minun, lukea moneen kertaan ja ajatuksen kanssa ennen kuin ajatus aukesi. Suomeksi sanottuna se kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa minun täytyy toimia näin koska näin on aina ennenkin toimittu. Vaikka tiedän että tämä on minulle epäluontaista ja  tiedän että minulle tai jollekin muulle tulee jälkikäteen huono fiilis, toimin näin koska oletan että joku olettaa minun toimivan näin. Vaikka tiedän, että kun toimisin erilailla, tilanne ratkeaisikin minulle paljon edullisempaan suuntaan. Aika ihmeellistä. 

Miksi se sitten on näin? Jos olisin Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen, keksisin siihen varmaan aika nopeastikin jonkun sinisen ajatuksen. Ajattelen kuitenkin niin, että näistä matkanvarrella kertyneistä tunnelukoista koostuu ihmisen luonne. Sitähän se luonne kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa tietyn luontoinen ihminen reagoi aina tietyllä tapaa. Sirpa saa aina raivarin lasten sekaisesta huoneesta, ja Terttu on iloinen lasten puolesta kun he voivat elää ilman ahdistavaa "ton-paikka-on-tossa" -elämää. Jos kaikki maailman ihmiset vapautuisivat yhtäkkiä kaikista tunnelukoistaan, saattaisi elämä olla pidemmän päälle aika tylsää.  Kenenkään kanssa ei voisi väitellä, kun kaikki ymmärtäisivät toistensa heikkouksia. Toisaalta heikkouksiakaan ei olisi, kun kaikki olisivat täydellisiä luonteeltaan. 

Kyllä kai tunnelukoillakin on siis oikeutensa olla maailmassa. Toisaalta itse olen huomannut sen, että kun omat tunnelukkonsa heittää romukoppaan, ei tarvitse läheskään niin paljoa huomautella toisten tunnelukoista. 

"Kerro mikä se on,

joka ajaa pakkaseen

ihmisen, 

joka palelee kuollakseen."

Mikko Kuustonen

Luopuminen

Ihmiselle kaikennäköinen luopuminen on yksi elämän vaikeimmista asioista. Suurin osa ihmisistä varjelee kynsin hampain vanhoja perinteitään ja tapojaan ja varastojen nurkista löytyy jos minkälaista tavaraa muistona jostain menneestä. Miksi? Mitä hyötyä on ollut ihmislajin kehitykselle siitä, että se on raahannut mukanaan aina kaiken omaisuutensa sinne minne se on ikinä mennytkin? 

Äkkiseltään tulee mieleen, että se voi juontaa siltä ajalta kun ihminen eli ns. keräilytalouden aikaa (Suomessa n. 4000-2000 eaa). Kaikki tarvittava kulki koko ajan mukana kun ihminen joutui juoksemaan koko ajan ravinnon perässä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Toisaalta nykypäivänä voisi kuvitella, että tarpeella pitää ympärillään kaikenlaista tuttua ja turvallista onkin jotain tekemistä sen kanssa, että ihminen voi tarpeen tullessa todistella itselleen olevansa elossa, siis henkisesti. Mitä enemmän ympärilleen pystyy kasaamaan todisteita eletystä elämästä, sitä varmemmin voi todeta, että on vielä olemassa. Sama pätee tapoihin ja perinteisiin. Kun niitä noudatetaan ja vaalitaan saadaan aikaan tunne, että olemassa ololla on jokin tarkoitus. Valitettavan usein näistä tulee monelle kuitenkin se elämää tärkeämpi asia ja itse eläminen unohtuu. 

Näitä "linnojaan" ihminen rakentelee elämänsä varrella, kunnes jossain vaiheessa huomaa, että edes omia jälkeläisiä ei voisi vähempää kiinnostaa kunnostella suurella vaivalla rakennettuja vallihautoja. Luopuminen on taas tuskaista. Olisiko luopumisentuskan tarkoitus sittenkin se että se valmistaa ihmistä siihen, että jossain vaiheessa elämää joutuu kuitenkin luopumaan kaikesta. Vai onko sitten enää luopumista? Kuka tietää? Ehkä se onkin vaan jonkun uuden alkua?

Vieraskirja

"Nuo kasvot, jotka sulaa menneisyyteen
Kaikki nimet kyllä muistan
ne jotka jättäneet on elämääni jotain
joku ehkä pienen muiston
jota ei voi unohtaa

vaan toiset heistä paljon mulle antoi
en sitä aina huomannutkaan
ne nimet kaikki kyllä kirjastani läydän
jota mukanani kannan
aina sydämessäni

niin moni saa, siihen nimen kirjoittaa
vaan monet hennot jäljet on helppo unohtaa
ne vain haalistuu ja viimein
itsekseen katoaa
ne sivut täyttää voi uudestaan

niin moni jätti jälkeensä vain tyhjää
mutta mukanaan vei paljon
ne kirjastani repiä pois tahtoisin
mutta silloin niinkuin käden
itseltäni leikkaisin

niin moni saa siihen nimen kirjoittaa
niin monet hauraat muistot vie tuuli mukanaan
vaan jotain kyllä säilyy
jota ei voi unohtaa
ei sydänveri pois haihdu milloinkaan

on vielä aikaa
niin kauan kuin vain tilaa kirjassani on
on vielä aikaa
voit piirtää siihen suuren auringon
sen nimen joka säilyy
nimen joka säilyy"


Jussi Hakulinen

Viime aikoina

Joskus kun yrittää kehittää jotain elämää suurempaa pohdittavaa, ei tule ajatuksen ajatusta mieleen. Mutta sitten kaiken valkoisen kohinan keskeltä alkaa muodostua runo. Laitetaakoon se sitten tähän kun ei muutakaan synny. Parisuhteesta on tehty aikojen saatossa aika monta runoa ja laulua. Tässä yksi lisää.

  

Viime aikoina

Viime aikoina taas huomannut oon sen

kuinka varjo joskus hiipii varoen

taakse silmiesi tuikkeen, taakse sielun peilien.

Se tekee susta kovin etäisen.

Välillä mä huomaan sulle puhuvan

jonkun muun, ja tiedän sinun toivovan

että sanoisi en mitään vaikka tajuaisin sen.

Koitan olla hiljaa, pois päin katsellen.

Sä kaipaat jotain meitä suurempaa

 jotain jolle voisit sielun paljastaa

ihan kokonaan ja empimättä, silmiin katsoen

En kai osannutkaan olla sellainen.

Minne lentäisit jos häkin avaisin,

jos vahingossa oven auki jättäisin.

Ottaisitko minut mukaan? Vaikka kuinka pyytäisin,

löytäisitkö enää koskaan takaisin?

Jos mä pitäisin vaan kiinni kovempaa.

Sun kädestä en tahtois irrottaa.

Oisko liikaa jos mä pyytäisin ees yhtä suudelmaa

vaikka peitoksi kun jäätyy sydänmaa.

Johannes Ansaharju