Valovuosia

Istuskelin viime viikonloppuna ulkokuistilla aamuyön hämärimpänä hetkenä. Jostain syystä nukkumatti oli hoitanut hommansa hieman vasemmalla kädellä, liekö jo kesälomilla, ja heräsin kesken parhaan palautumisajan, eikä uni tahtonut enää tulla. Vaikka kesäyö pari viikkoa ennen juhannusta ei kovin pimeä olekaan, taivaalla tuikki muutama tähti. Tuli siinä mieleen, että katseleekohan joku toinen uneton samaan aikaan meidän tähteämme joltain toista tähteä kiertävältä planeetalta.

Ajatus kun lähtee liikkeelle, on sitä vaikea pysäyttää. Mietiskelin, että mitähän siellä koulussa opetettiin aikanaan avaruuden väimatkoista. Matkaa mitattiin muistaakseni valovuosina. Yksi valovuosi on n. 10 biljoonaa kilometriä (oli pakko tarkistaa aamulla Wikipediasta), eli numeroina 10 000 000 000 kilometriä. Se on aika pitkä matka se. 

Sen viisammat ovat vissiinkin saaneet jo selville, että muilta meidän tähteä kiertäviltä planeetoilta ei ainakaan (meidän määrittelemäämme) älyllistä elämää löydy. Seuraavaksi lähin mahdollisuus toiselle unettomalle on tähti nimeltään Proxima Centauri. Maasta sinne on matkaa n. 4,2 valovuotta, eli 43 biljoonaa kilometriä. Jos sieltä ei elämää löydy, niin on vielä muutama muukin mahdollisuus. Meidän kotigalaksistamme Linnunradasta löytyy nimittäin nykyisen veikkauksen mukaan muutama sata miljardia tähteä. Ja luultavasti jokaista kiertää planeettoja. Eikä linnunrata ole edes ainoa galaksi, nimittäin galakseja Linnunradan lisäksi arvellaan olevan ainakin 170 miljardia kappaletta. (Luultavasti puhdas arvaus, koska näemme vain sen osan avaruudesta, josta valo on ehtinyt kulkeutua meille asti, eli 13,7:n miljardin vuoden aikana.) Voisimmeko siis pitää asiaa jopa melko varmana, että jossain näistä 170:stä miljadista galaksista, joissa jokaisessa on muutama sata miljardia tähteä, joita jokaista kiertää muutama planeetta, saattaisi löytyä joku toinenkin yötaivaalle katselija. Välimatkat ovat vain turhan pitkiä kommunikointiin.

Sitä minkä näemme maailmankaikkeudesta, voisi kai ajatella samalla tapaa kuin ajattelimme maapallosta vielä muutama sata vuotta sitten. Kun seisoo maan pinnalla, on vaikea kuvitella seisovansa pallolla. Kaikki jatkuu tasaisena laattana silmän kantamattomiin. Vasta kun nousee lentokoneella ylemmäs, voi nähdä horisontin kaareutuvan. Siltä osin kun me pystymme avaruutta tarkastelemaan, ei avaruudessa tapahdu vielä minkäänlaista kaareutumista. Voihan se tietysti olla, että se jatkuukin äärettömyyteen. Tai sitten avaruus päättyy johonkin ja se onkin vain pieni palanen jossain vielä suuremmassa kokonaisuudessa. Ehkä katselemmekin maailmankaikkeutta ikään kuin muurahaisen silmin. Muurahaiselle puistometsä kaupungin keskustassa on liian suuri kokonaisuus ymmärtää.

Joka tapauksessa meiltä on tosi pitkä matka muun sivistyksen pariin. Olemme ikään kuin autiolla saarella keskellä Tyyntämerta. Avun saanti kestää hätätilanteessa melko kauan. Ehkä meidän kannattaisi pitää planeetastamme sen verran huolta, ettei hätätilannetta pääse syntymään.

Uusi aamu

aamun kajo, hiljaisuus

vain laulurastaan tarmokkuus

viime yön ihanuus

viipyilee

uusi päivä, vapaus

ja pieni onnen kaipaus

pieni toivon lupaus

siintelee

monta pientä pettymystä

ja hieman arjen väsymistä

yhdessä luo kyynelistä

virtojaan

liian monta kylmää vuotta

harvoin inhimillisyyttä

liian paljon itsekkyyttä

koettelee

onko vihdoin uusi aamu

kuuluu jostain uusi laulu

häipyy sumuun vanha haamu

vihdoinkin

sielu nousee epäröiden

uuttaa päivää katsomaan

hetken hiljaa ilkamoiden

lähtee kulkemaan

Johannes Ansaharju 

Alla pihavaahteran

"Kuuntelen

kun maailman pyörii ympyräänsä hiljalleen.

On laakereissa akselin

vähän väljää, uskoisin.

Pohjoisnavan suunnalta

kuuluu viestiä et ilma lämpenee.

Kai siellä joku vuotaa.

Karkaa paine freonin.

Lahdella Meksikon

öljy vuotaa mereen omaa tahtiaan.

Linnut saavat ilmaisen

öljykylvyn ikuisen.

Raunioilla Syyrian

liehuu lippu monen eri jumalan.

Historiaa ihmisen

toistaa sodat kansojen.

Idän viisaus koettelee

taas rahan valtaa lännen sekä Euroopan.

Varat rautakanslerin

valuu taskuun helleenin.

Laitamilla Ukrainan

varjossa ollaan jälleen suuren mahtavan.

Hukkui lahja Nikitan

Mustanmeren aaltoihin.

Sun kanssa istun alla pihavaahteran.

Toit mulle kahvia ja kinkkupiirakan.

Ei meitä koske surut suuren maailman.

Saamme kohta uuden ydinvoimalan."

Johannes Ansaharju 

Vain itselleen

Kävin tässä taannoin työn puolesta erään vanhemman naisihmisen kotona. Puolen tunnin käynnin aikana nainen ehti kertoa melkoisesti elämästään. Hän asuu kerrostalossa Tampereen keskustassa. Asunto on varmasti useamman sadantuhannen euron arvoinen, ja kuulemma pankkilaina on jo aikaa sitten maksettu takaisin. Nainen oli ollut naimisissa 19-vuotiaasta saakka saman miehen kanssa, ja nyt mies oli kuollut kolme kuukautta aikaisemmin. Yli viisikymmentä vuotta he olivat eläneet erittäin tiiviisti yhdessä, käytännössä tehneet kaiken aina kahdestaan. Heillä ei ole jälkikasvua, ja he olivat muuttaneet aikanaan miehen työn perässä pohjoisesta Tampereelle. Sukulaiset asuvat pääasiassa Rovaniemen ympäristössä. Nainen on ruumiillisesti terve ja päänuppikin täysin kunnossa.

Viimeisen kolmen kuukauden aikana nainen ei ollut poistunut asunnostaan kuin pakollisille kauppakäynneille, ei kuulemma osaa lähteä yksin mihinkään. Voi vain kuvitella sen yksinäisyyden, joka majailee tuon vanhuksen pään sisällä. 

Yksi lause jäi päällimmäiseksi mieleen sanatulvasta, joka purkautui yksinäisten kuukausien jälkeen vierailijalle: Tottuukohan siihen koskaan, että aamukahvit tarvitsee keittää vain itselleen? Ajatus jäi pyörimään päähäni, ja lopulta siitä syntyi aika surullinen runo.

Vain itselleen

Sinun tuoksun tuntisin läpi tuulen kuohuvan.

Senkö tunsin äsken iholla kun astuin eteiseen?

Kun ihan hiljaa kuuntelen, kun sydämenkin sammutan

oon aika varma että voisin kuulla sinun askeleen.

     Vaikka mieli huutaa on vain pelkkä hiljaisuus.

     Sen kanssa huoneen jaan ja siitä alkaa aika uus.

          Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.

          Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.

          Tottuukohan siihen koskaan

          että aamukahvin keittää

          vain itselleen?

Sen voin tuntee käsillä, sitä silmiin katselen.

Se hivuttautuu rinnan alle ja sieltä kiristää.

Onko päivä nyt vai yö sitä turhaan pakenen.

Se on kaipaus nimeltään ja se etsii ystävää.

     Vaikka mieli huutaa on vain pelkkä hiljaisuus.

     Sen kanssa huoneen jaan ja siitä alkaa aika uus.

          Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.

          Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.

          Tottuukohan siihen koskaan

          että aamukahvin keittää

          vain itselleen?

              Seinät leikkii varjoilla jotka kuuta pakenee.

              Ne sinun kasvot piirtää keittiöön.

              Menen pöydän alle piiloon kun taas liikaa viilenee.

              Jäänkö ikuisesti tähän tyhjiöön?

          Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.

          Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.

          Tottuukohan siihen koskaan

          että aamukahvin keittää

          vain itselleen?

Johannes Ansaharju 

Uuden vuoden kynnyksellä

Viime vuoden tammikuussa

kesken pakkaskauden pahimman

mietit onko tuulen suussa

jo purevuutta tuonelan

Kerroit kuinka humisee

latvuksissa riekaleet

kun silmissä taas kirvelee

menneen kesän kyyneleet

Onko vielä tarmokkuutta

nousta vastaan uutta maailmaa

uuden vuoden sarastusta

uutta vanhaa maisemaa

Vedit saappaat jalkaan vielä

vanhat mutta väsyneet

Huomisesta eihän tiedä

jos vaikka tuuli kääntynee

Uuden vuoden kynnyksellä

vilkaiset taas taaksepäin

Menihän se siinä vielä

Ei kun suunta eteenpäin

Tiukka ote elämästä

silmät kiinni sinne päin

Eiköhän tää lähde tästä

aamun kanssa käsikkäin

Johannes Ansaharju

Nenäpäivä

Viime viikon perjantaina vietettiin nenäpäivää. Hassun hauskat julkisuuden henkilöt laittoivat itsensä likoon ja saivat suomalaiset availemaan rahapussiensa nyörejä 3,35 miljoonan euron edestä Nepalin tiilitehtaan lasten hyväksi. Suomen väkiluku on tällä hetkellä n. 5,5 miljoonaa asukasta. Tämä tekee siis n. 60 senttiä jokaista meikäläistä kohden. Aika hurja lahjoitus henkilötasolla. Olemme avokätistä kansaa. 

Toisaalta kun ajatellaan asiaa Nepalin lasten kannalta, niin aika paljon rahaa lapset saivat. Nepalin rahayksikkö on rupia. Yksi Nepalin rupia on 0,008 €, ja BKT asukasta kohden Nepalissa on 400 € / asukas (Suomessa n. 37 000 € / asukas). Eli suhteutettuna Nepalin hintatasoon, tiilitehtaan lapset saivat n. 417 miljoonaa yksikköä paikallista rahaa. Ei huonosti.

Sitten taas pieni ajatusleikki. Mitäpä jos Suomen yläpuolella olisikin yhteiskunta, jonka "hyvinvoinnin" tasoero rahalla mitattuna olisi samaa luokkaa kuin Nepalin ja Suomen. Olisi yhteiskunta, joka näkisi suomalaisten lapsiperheiden pahoinvoinnin yhtä selkeästi kuin me näemme nepalilaisten lapsityöläisten kurjan elämänlaadun. Tämä yhteiskunta päättäisi säälistä järjestää keräyksen, joka tuottaisi 417 miljoonaa euroa suomalaisten lapsiperheiden hyväksi. Mikä asia muuttuisi lapsiperheiden kannalta paremmaksi? Lapsiperheitä on Suomessa n. 550 000. Jos 417 miljoonaa euroa jaettaisiin vaikka kaikille perheille tasapuolisesti, saisi jokainen perhe n. 760 €. Saisi sillä melkein yhden kuukauden vuokrarästit maksettua. Toisaalta, jos raha jaettaisiin vaikka 20 %:lle kaikkein huonotuloisimmista, tekisi se jo lähes 3800 € / perhe. Se olisi jo aika monta prosenttia vuosituloista.

Todellisuudessa, jos joku toisi Suomeen niin paljon rahaa lapsiperheille, olisi todellinen summa joka lopulta päätyisi kohderyhmälle luultavasti murto-osa alkuperäisestä summasta. Pitäähän hyvinvointivaltiossa maksaa valtiolle veroa, jotta saadaan pidettyä byrokratian rattaat pyörimässä. 

Sitten vielä ajatus Nepalilaisten köyhyydestä. Olisko Nepali köyhä maa, jos länsimaalaiset eivät olisi koskaan menneet sitä heille kertomaan?

Myrskytuuli

muistatko kun oltiin ihan lapsia vasta

sä sanoit, että kuulet vastarannan kutsuvan

mietit kuinka päästäis yli tuosta kuohuvasta

alkukesän koskesta maahan unelman

haaveilimme yhdessä sen kesän ihmemaasta

joka aukeaisi heti jälkeen virran pyörteiden

muistan sinut vielä ilmeestä niin palavasta

kun kerroit miten juokset valtateitä vapauden

kohti polttavan kaunista elämää

ilman harmaiden huolien hämärää

yläpuolelle tuimien murheiden

myrskytuulella ratsastaen

sä olit mua vanhempi ja lähdit koulutielle

ennen mua ja löysit kavereita muitakin

mut välillä sä tulit vanhaan paikkaan tupakalle

ja kerroit tarinoita joita hiljaa kuuntelin

sä oot jo käynyt joen tuollapuolen,  nähnyt kaiken

ja elit jo sun unelmaasi täysin sydämin

vähän kadehdin sua silloin sen voin myöntää meidän kesken

ja päätin että joskus vielä lähden minäkin

kohti polttavan kaunista elämää

ilman harmaiden huolien hämärää

yläpuolelle tuimien murheiden

myrskytuulella ratsastaen

muistatko kun tapasimme silloin sattumalta

sillan puolen kahvilassa hetki istuttiin

sä olit saanut töitä siitä lähi ostarilta

melkein heti kun sut viimein sieltä kotiin päästettiin

sä kerroit mulle matkoista ja salaisista maista

miten kauas pääseekään kun lentää uskaltaa

en koskaan päässyt mukaasi kun kuljin tasamaita

mutta nähdään siellä missä kesätuuli puhaltaa

Nää neilikat mä poimin tuosta kotirannan maasta

ne laitan tähän viereen tumman harmaan graniitin

vastarannalla mä näin muuten tänään kaksi lasta

katsomassa haavemaata vielä silmin sinisin

Johannes Ansaharju 

Uusjako

Tänään töihin ajellessa kuuntelin radiosta uutisia ja aloin miettiä miten tästä yhteisestä pallostamme saisi paremman paikan ihmisen elellä. Loppumatkasta keksin ajatuksen, millä päästäisiin eroon kaikista uutisissa raportoiduista ongelmista. Tämä tosin vaatisi jokaiselta ihmiseltä pientä heittäytymistä. 

Ajatus on seuraavanlainen. Jokainen ihminen vaihtaisi sattumanvaraisesti jonkun toisen ihmisen kanssa paikkaa, eli arvottaisiin jokaiselle uusi elämä. Tämä ei tietenkään ole aivan uusi keksintö. Stalin keksi tämän jo viime vuosituhannella asuttaessaan mm. Karjalaa. Mutta jos ajateltaisiin, että jokainen vaihtaisi paikkaa myöskin stalinit.

Mitä tällä saavutettaisiin? Kaikki elämän arvot sekoittuisivat, joka johtaisi siihen, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia. No, joku voi ajatella, että onhan sitä kommunismiakin jo kokeiltu, mutta näissä kokeiluissa on aina ollut joku yläpuolinen taho kertomassa mitkä ovat ne puitteet joiden rajoissa ihmisen pitää olla onnellinen. Tässä mallissa esimerkiksi maiden rajat kadottaisivat merkityksensä, joka on ollut yksi suurimmista syistä esimerkiksi sotiin. Toinen asia mikä katoaisi olisi uskonnot, myöskin asia jonka varjolla on aina saanut luvallisesti tappaa kanssa eläjiään. Samoin sekottuisi kielet, rodut, perinteet, kulttuurit ja kaikennäköiset ennakkoluulot ja utopistiset amerikkalaiset unelmat. Jopa rahan merkitys katoaisi (ainakin toistaiseksi).

Mutta tässäkin ajatuksessa on tietysti taas omat riskinsä. Mitäpä jos joku lahopää sotahullu pääsisikin virkaan jossa saisi päättää koska ja mihin laukaistaisiin vaikkapa ydinpommi (Onhan sitäkin tosin jo sattunut). Tai... No, en kyllä tähän hätään keksi mitään muuta konstia millä yksi ihminen saisi maapallon tuhottua. Lisätäänpä tähän ajatusleikkiin se, että ennen uusia jakoja hävitettäisiin maapallolta ydinpommit, niin ja ydinreaktorit.

Olisiko meistä kenestäkään lähtemään leikkiin mukaan ja ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat kertaheitolla? Luultavasti kaikki ne, joilla ei ole rahaa, valtaa ja omaisuutta olisivat valmiita. Ne joilla sitä on eivät sitä varmaankaan muille antaisi. 

Miettikääpä ajatusta. Itse voisin ehkä jopa heittäytyä.

Casablanca

Rakkaus on lumpeen lehti ämpärissä parvekkeella,

pieni lampi haalistuneella betonilla.

Se on silmälasit sienikirjan päällä keittiössä,

pieni siru maailmaasi, johtolanka.

Rakkaus on helminauha arjen asioita,

pahvilaatikoita täynnä meidän tavaroita.

Se on ilme sun kasvoillasi joskus aamutuimaan

kuin käynnissä ois jotain aivan käsittämätöntä.

Rakkaus on pikku juttu. Se mahtuu väliin rivien

kuin ohi mennen, itsestään selvää,

pieni ele vain, pari sanaa paperilla,

mun hanskat patterilla talviaamun hämärissä.

Rakkaus on kartta olohuoneen lattialla,

ja tuo tuttu hehku silmissäsi.

Rakkaus on aina joku uusi aivan päätön suunnitelma,

ikinuori romantikko muumipaidassaan.

Rakkaus on Casablanca, se sumuinen lentokenttä.

Niille jää vain Pariisi, ja sä meet ihan rikki aina

Rakkaus on lentokenttä, kyyneleitä poskillasi

Niille jää vain Pariisi, ja sä meet ihan rikki aina.

Edu Kettunen

Syksy

Se on taas syksy. Mistä sen tietää? 

Sen tietää siitä, että vanhenen taas vuodella. Sen tietää siitä, että Edu Kettunen julkaisee levyllisen lauluja elämän syksystä. Siitä, kun katselee ikkunasta ulos ja huomaa, että sadevesi valuu rännistä väärästä kohtaa ulos kun on unohtanut putsata rännit lehdistä. Siitä, kun lasten pyörät makaavat hylätyn näköisinä pitkin pihaa kun on liian kylmä mennä pyörällä kouluun. Ja siitä, kun tammenterhot putoilevat napsuen kuistin valokatteen päälle. Myöskin siitä, että nurmikko on liian pitkä, kun ajattelee ettei sitä enää kannata leikata kun kohta sataa kuitenkin jo ensilumi. 

Syksy tekee taikojaan myös ihmismielessä. Menneen kesän muistot ovat vielä vahvasti läsnä, ja tuntuu että seuraavaan kesään on aikaa valovuosi. Melankolia valtaa mielen, ja alkaa miettiä koko olemassaolon järkevyyttä. Mielessä pyörii sellaisia ajatuksia, joita pieni ihmismieli ei pysty edes käsittelemään. Syksyllä on helppo ymmärtää suomalaista luonteenlaatua. Tämä kun toistuu vuodesta toiseen, ja se on vaan kahlattava läpi kerta toisensa jälkeen, se järkyttävän pitkä ja pimeä talvi.

Mutta onneksi on kevät, joka on ainakin tähän asti tullut joka vuosi aikanaan! Koitetaan jaksaa taas kerran sinne asti! Minulla oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa Ninni Poijärven musiikkia viime viikolla, ja Ninni sanoi osuvasti ennen erästä melankoliaa pursuvaa kappaletta: "Tämän laulun sanat on kirjoitettu yhtenä synkkänä hetkenä, niin kuin melkein kaikki. Elämässä on niin vähän hyviä hetkiä, ettei niitä kannata tuhlata laulujen kirjoittamiseen." Sama pätee varmasti näihinkin riimeihin.

Jätkäpojan syksy

Kai se on tää syksy, 

joka jätkäpoikaa pitää pilkkanaan. 

Mieli harhailee kuin tuuli. 

Eikä tahdo päästää otteestaan. 

Se juoksee sinne tänne, kuin ois piru kannoillaan. 

Ja pelkää pysähtyä, 

jos ei enää kotiin osaakaan. 

Ei kai harmaampi vois olla 

enää tämä tausta näkymän. 

Jalat lipsuu ikävästi 

näillä pitkospuilla elämän. 

Kun ei paukut aina riittäis ihan kaikkeen joutavaan. 

Mutta ylpeys vaan on 

aika kova jätkä siirtää tontiltaan. 

Hei, mitä mietit syksy 

keväisin kun valo peittää maan? 

Mietitkö jo, että 

aikas tulee ihan kohta uudestaan? 

Vai nautitko sä keväästä kuin metsän tiainen? 

Ja laitat saappaat jalkaan 

vasta kun on hetki viimeinen.

Kai jätkäpojan kuuluis 

pitää omat murheet ominaan. 

Helpompi ois kaivaa 

ne maahan jäiseen mutta routimattomaan. 

Ei ne sieltä nousis jätkän heikkouksia kertomaan. 

Paitsi öisin kun on yksin, 

vain haamut seuranaan.

Mutta onneksi on kevät, 

joka saapuu aikanaan. 

Se keimailee ja pyytää 

syksyn kanssaan tanssimaan. 

Alta kulmiensa hymyilee, 

ja hetken olla saa 

varma ettei oljenkorsi katkeekaan.

Johannes Ansaharju