_

_

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tunteiden lukot

Varmaan lähes jokainen meistä lukutaitoisista on törmännyt käsitteeseen "tunnelukko". Tunnelukkosi.fi-sivusto määrittää termin näin:


"Tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu haitallinen ajattelutapa, joka nykypäivänä aktivoituessaan virittää meissä menneisyytemme tunteita, jotka lukitsevat meidät itselle haitallisiin selviytymiskeinoihin."


Tuo piti, ainakin minun, lukea moneen kertaan ja ajatuksen kanssa ennen kuin ajatus aukesi. Suomeksi sanottuna se kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa minun täytyy toimia näin koska näin on aina ennenkin toimittu. Vaikka tiedän että tämä on minulle epäluontaista ja  tiedän että minulle tai jollekin muulle tulee jälkikäteen huono fiilis, toimin näin koska oletan että joku olettaa minun toimivan näin. Vaikka tiedän, että kun toimisin erilailla, tilanne ratkeaisikin minulle paljon edullisempaan suuntaan. Aika ihmeellistä. 

Miksi se sitten on näin? Jos olisin Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen, keksisin siihen varmaan aika nopeastikin jonkun sinisen ajatuksen. Ajattelen kuitenkin niin, että näistä matkanvarrella kertyneistä tunnelukoista koostuu ihmisen luonne. Sitähän se luonne kai tarkoittaa,  että tietyssä tilanteessa tietyn luontoinen ihminen reagoi aina tietyllä tapaa. Sirpa saa aina raivarin lasten sekaisesta huoneesta, ja Terttu on iloinen lasten puolesta kun he voivat elää ilman ahdistavaa "ton-paikka-on-tossa" -elämää. Jos kaikki maailman ihmiset vapautuisivat yhtäkkiä kaikista tunnelukoistaan, saattaisi elämä olla pidemmän päälle aika tylsää.  Kenenkään kanssa ei voisi väitellä, kun kaikki ymmärtäisivät toistensa heikkouksia. Toisaalta heikkouksiakaan ei olisi, kun kaikki olisivat täydellisiä luonteeltaan. 

Kyllä kai tunnelukoillakin on siis oikeutensa olla maailmassa. Toisaalta itse olen huomannut sen, että kun omat tunnelukkonsa heittää romukoppaan, ei tarvitse läheskään niin paljoa huomautella toisten tunnelukoista. 




"Kerro mikä se on,
joka ajaa pakkaseen
ihmisen, 
joka palelee kuollakseen."


Mikko Kuustonen

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Luopuminen

Ihmiselle kaikennäköinen luopuminen on yksi elämän vaikeimmista asioista. Suurin osa ihmisistä varjelee kynsin hampain vanhoja perinteitään ja tapojaan ja varastojen nurkista löytyy jos minkälaista tavaraa muistona jostain menneestä. Miksi? Mitä hyötyä on ollut ihmislajin kehitykselle siitä, että se on raahannut mukanaan aina kaiken omaisuutensa sinne minne se on ikinä mennytkin? 

Äkkiseltään tulee mieleen, että se voi juontaa siltä ajalta kun ihminen eli ns. keräilytalouden aikaa (Suomessa n. 4000-2000 eaa). Kaikki tarvittava kulki koko ajan mukana kun ihminen joutui juoksemaan koko ajan ravinnon perässä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Toisaalta nykypäivänä voisi kuvitella, että tarpeella pitää ympärillään kaikenlaista tuttua ja turvallista onkin jotain tekemistä sen kanssa, että ihminen voi tarpeen tullessa todistella itselleen olevansa elossa, siis henkisesti. Mitä enemmän ympärilleen pystyy kasaamaan todisteita eletystä elämästä, sitä varmemmin voi todeta, että on vielä olemassa. Sama pätee tapoihin ja perinteisiin. Kun niitä noudatetaan ja vaalitaan saadaan aikaan tunne, että olemassa ololla on jokin tarkoitus. Valitettavan usein näistä tulee monelle kuitenkin se elämää tärkeämpi asia ja itse eläminen unohtuu. 

Näitä "linnojaan" ihminen rakentelee elämänsä varrella, kunnes jossain vaiheessa huomaa, että edes omia jälkeläisiä ei voisi vähempää kiinnostaa kunnostella suurella vaivalla rakennettuja vallihautoja. Luopuminen on taas tuskaista. Olisiko luopumisentuskan tarkoitus sittenkin se että se valmistaa ihmistä siihen, että jossain vaiheessa elämää joutuu kuitenkin luopumaan kaikesta. Vai onko sitten enää luopumista? Kuka tietää? Ehkä se onkin vaan jonkun uuden alkua?



Vieraskirja

"Nuo kasvot, jotka sulaa menneisyyteen
Kaikki nimet kyllä muistan
ne jotka jättäneet on elämääni jotain
joku ehkä pienen muiston
jota ei voi unohtaa

vaan toiset heistä paljon mulle antoi

en sitä aina huomannutkaan
ne nimet kaikki kyllä kirjastani läydän
jota mukanani kannan
aina sydämessäni

niin moni saa, siihen nimen kirjoittaa

vaan monet hennot jäljet on helppo unohtaa
ne vain haalistuu ja viimein
itsekseen katoaa
ne sivut täyttää voi uudestaan

niin moni jätti jälkeensä vain tyhjää

mutta mukanaan vei paljon
ne kirjastani repiä pois tahtoisin
mutta silloin niinkuin käden
itseltäni leikkaisin

niin moni saa siihen nimen kirjoittaa
niin monet hauraat muistot vie tuuli mukanaan
vaan jotain kyllä säilyy
jota ei voi unohtaa
ei sydänveri pois haihdu milloinkaan

on vielä aikaa

niin kauan kuin vain tilaa kirjassani on
on vielä aikaa
voit piirtää siihen suuren auringon
sen nimen joka säilyy
nimen joka säilyy"


Jussi Hakulinen


maanantai 16. kesäkuuta 2014

Viime aikoina

Joskus kun yrittää kehittää jotain elämää suurempaa pohdittavaa, ei tule ajatuksen ajatusta mieleen. Mutta sitten kaiken valkoisen kohinan keskeltä alkaa muodostua runo. Laitetaakoon se sitten tähän kun ei muutakaan synny. Parisuhteesta on tehty aikojen saatossa aika monta runoa ja laulua. Tässä yksi lisää.


  
Viime aikoina

Viime aikoina taas huomannut oon sen
kuinka varjo joskus hiipii varoen
taakse silmiesi tuikkeen, taakse sielun peilien.
Se tekee susta kovin etäisen.

Välillä mä huomaan sulle puhuvan
jonkun muun, ja tiedän sinun toivovan
että sanoisi en mitään vaikka tajuaisin sen.
Koitan olla hiljaa, pois päin katsellen.

Sä kaipaat jotain meitä suurempaa
 jotain jolle voisit sielun paljastaa
ihan kokonaan ja empimättä, silmiin katsoen
En kai osannutkaan olla sellainen.

Minne lentäisit jos häkin avaisin,
jos vahingossa oven auki jättäisin.
Ottaisitko minut mukaan? Vaikka kuinka pyytäisin,
löytäisitkö enää koskaan takaisin?

Jos mä pitäisin vaan kiinni kovempaa.
Sun kädestä en tahtois irrottaa.
Oisko liikaa jos mä pyytäisin ees yhtä suudelmaa
vaikka peitoksi kun jäätyy sydänmaa.


Jode Ansaharju