_

_

torstai 3. joulukuuta 2015

Ajan saatossa

Olen huomannut itsessäni piirteen, että minulla on kai jonkinlainen "aikasyndrooma". Olen kirjoitellut aiheesta ennenkin ja pohtinut sen syvintä olemusta. Jostain syystä se vaan kiehtoo kovasti. Välillä aika luo paineita ja välillä se tuo lohtua, mutta kuitenkin se vaan kulkee omaa rataansa, ja me pienet hiirulaiset avaruuden reunalla koitamme pitää siitä kiinni kaksin käsin. 

Olen huomannut myös sen, että "aika" usein aihe päätyy myös paperille runojen muodossa. Tässä taas yksi samaan aihepiiriin lukeutuva. Tällä kertaa runo sai ympärilleen myös sävelen.


https://www.youtube.com/watch?v=GCadAU77Y1g



Anna ajan viedä kyyneleesi

Kerroit lähteväsi myötäisempää tuulta etsimään.
Sun oli pakko hieman taakkaa keventää.
Laitoin sulle eväät reppuunn, palan haikeuttakin.
Kai nurkan takana sen heitit menemään.

Nyt kuuntelen kun naapurissa myrskytuuli raivoaa.
Ei isoäidin lautasista paljon jää
Kun ei onni aina kanna vaikka kuinka kannattaa.
Harvoin täällä mikään onkaan pysyvää.

Laitoit postikortin elämästä uuden ihmisen.
Siinä kuutamossa meri kimmeltää.
Pari sanaa nimen yllä, niistä viesti selviää.
Ei oo olemassa tuulta lempeää.

Pariskunta naapurin rantaa pitkin kävelee
käsi kädessä ja katse eteen päin.
Palan menneisyyttä heittivät kai ajan aaltoihin.
Kohti tulevaa taas käyvät pystypäin.

Anna ajan viedä kyyneleesi pois.
Niitä mukanaan niin turhaa kantaa ois.
Naura eiliselle tänään. Se on jäänyt ajan taa.
Huominen kun aina menneet unohtaa.

Jode Ansaharju

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Aika muuttaa ihmisen



Sanoja mä laitan jälleen peräkkäin
ilman tunnetta ja ilman kuulijaa.
Laitan nekin sanat jotka velkaa jäin
sulle aiemmin kun katsoin uupuvaa.

Monta kertaa katsoin ohitsesi sun
kun katseessas näin liikaa hämärää.
Pakenin kai omaan maailmaani mun,
vaikka salaa silti toivoin, että jää.

Lensitkö sä siivin puhtaan valkoisin
silloin kun sä vielä jaksoit unohtaa
kauas täältä siihen aikaan takaisin,
jossa suunnan voisi kääntää uudestaan.

Laitoit aina joskus soimaan Claptonin.
Kaadoit lasin punaista ja makeaa.
Katosit kai silloin hetkeks jonnekin,
minne pääse kukaan muu ei katsomaan.

Eikö joskus käykin niin, että hetkiin haihtuviin
mahtuu enemmän kuin silloin ymmärtää.
Eikö käykin joskus niin, että hetkiin hauraisiin
ei mahdu yhtään sanaa kestävää.

Et kai valehdellut mulle sittenkään
kun kerroit ettet mua sä enää nää.
Kuinka helppoo onkaan olla jälkeenpäin
viisaampi kuin itse aika, ystäväin.
Aika muuttaa ihmisen, mutta hyvin tiedän sen,
ettei aikaa muuta edes ihminen.


Jode Ansaharju 
                             


perjantai 30. lokakuuta 2015

Yksinäisyys

Minulla on tapana (silloin kun sattuu sopivasti työpäivän varrelle) käydä toisinaan syömassä aamupala eräässä paikallisessa kahvilassa. Yhtenä aamupäivänä istuin kyseisessä kahvilassa aamupala edessäni ja päivän lehti levitettynä koko neljän hengen pöydän alalle. Kahvila on suosittu siihen aikaan päivästä, ja silloinkin kaikki muut pöydät olivat varattuina. Olin juuri uppoutunut edellispäivän urheilutuloksiin (sanomalehdessähän on vanhaa tietoa jo sen ilmestyessään), kun joku kysyi, että sopiiko tähän istua hetkeksi. Kysyjä oli nuorehko naisihminen. Vastasin, että kaikin mokomin ja keräsin sanomalehden kasaan mielessäni ajatellen, että oliko nyt pakko juuri siihen ängetä. Nainen istahti kahvikuppinsa kanssa pöytään, kaivoi kännykän esille ja alkoi räpeltää sitä antaumuksella. Seurasin sivusilmällä naisen touhuja ja ilmeisesti hän huomasi sen ja sanoi: avioero. En ensin tajunnut asiayhteyttä, mutta sitten nainen alkoi puhua yksinäisyydestään eron jälkeen. Koko aamiaiseni ajan hän puhui. Tekstiä tuli yhtämittaa lähes puolen tunnin ajan. Ja kun jossain vaiheessa aloin vilkuilemaan kelloa (kun töihinkin pitäisi mennä), tajusin, että en itse ollut sanonut sanaakaan koko tilanteen aikana. Ehkä se joskus riittää kun on vaan hiljaa.


Runohan aiheesta sitten alkoi itämään mielessä. Menköön tämä sille naisihmiselle, joka piti minulle luennon yksinäisyydestä



Missä onkaan hän nyt?

Vähän jälkeen keskiyön, 
kun mieli kuuntelee,
junan äänet laiturilla, 
kiskot kolisee,
Laitat valon pois, 
peiton alle käperryt.
Mietit missä onkaan hän nyt.

Kaksitoista vuorokautta 
kuusi tuntia
siitä on kun lähti 
hän viimein kotoa.
Muistat joka sanan 
joka pienen eleenkin
siitä illasta sä vieläkin.

Yksinäisyys nousee 
kanssa aamuauringon,
kanssas keittää kahvit 
kulkee poikki kartanon
postilaatikolle yhtä matkaa 
hiljaa toivoen
oispa edes joku sananen.

Tuuli painaa oven kiinni, 
sua paleltaa.
Seisot eteisessä 
katse kohti lattiaa.
Huules liikkuu 
hiljaisuutta kohti kuiskaten
yksin tätä tuskin jaksa en.

Hyväileekö joku toinen hänen hiuksiaan?
Suuteleeko ehkä hänen huuliaan?
Ymmärtääkö häntä, hänen tuskaa sydämen
paremmin kuin sinä 
milloinkaan?


Jode Ansaharju 

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Valovuosia

Istuskelin viime viikonloppuna ulkokuistilla aamuyön hämärimpänä hetkenä. Jostain syystä nukkumatti oli hoitanut hommansa hieman vasemmalla kädellä, liekö jo kesälomilla, ja heräsin kesken parhaan palautumisajan, eikä uni tahtonut enää tulla. Vaikka kesäyö pari viikkoa ennen juhannusta ei kovin pimeä olekaan, taivaalla tuikki muutama tähti. Tuli siinä mieleen, että katseleekohan joku toinen uneton samaan aikaan meidän tähteämme joltain toista tähteä kiertävältä planeetalta.

Ajatus kun lähtee liikkeelle, on sitä vaikea pysäyttää. Mietiskelin, että mitähän siellä koulussa opetettiin aikanaan avaruuden väimatkoista. Matkaa mitattiin muistaakseni valovuosina. Yksi valovuosi on n. 10 biljoonaa kilometriä (oli pakko tarkistaa aamulla Wikipediasta), eli numeroina 10 000 000 000 kilometriä. Se on aika pitkä matka se. 

Sen viisammat ovat vissiinkin saaneet jo selville, että muilta meidän tähteä kiertäviltä planeetoilta ei ainakaan (meidän määrittelemäämme) älyllistä elämää löydy. Seuraavaksi lähin mahdollisuus toiselle unettomalle on tähti nimeltään Proxima Centauri. Maasta sinne on matkaa n. 4,2 valovuotta, eli 43 biljoonaa kilometriä. Jos sieltä ei elämää löydy, niin on vielä muutama muukin mahdollisuus. Meidän kotigalaksistamme Linnunradasta löytyy nimittäin nykyisen veikkauksen mukaan muutama sata miljardia tähteä. Ja luultavasti jokaista kiertää planeettoja. Eikä linnunrata ole edes ainoa galaksi, nimittäin galakseja Linnunradan lisäksi arvellaan olevan ainakin 170 miljardia kappaletta. (Luultavasti puhdas arvaus, koska näemme vain sen osan avaruudesta, josta valo on ehtinyt kulkeutua meille asti, eli 13,7:n miljardin vuoden aikana.) Voisimmeko siis pitää asiaa jopa melko varmana, että jossain näistä 170:stä miljadista galaksista, joissa jokaisessa on muutama sata miljardia tähteä, joita jokaista kiertää muutama planeetta, saattaisi löytyä joku toinenkin yötaivaalle katselija. Välimatkat ovat vain turhan pitkiä kommunikointiin.

Sitä minkä näemme maailmankaikkeudesta, voisi kai ajatella samalla tapaa kuin ajattelimme maapallosta vielä muutama sata vuotta sitten. Kun seisoo maan pinnalla, on vaikea kuvitella seisovansa pallolla. Kaikki jatkuu tasaisena laattana silmän kantamattomiin. Vasta kun nousee lentokoneella ylemmäs, voi nähdä horisontin kaareutuvan. Siltä osin kun me pystymme avaruutta tarkastelemaan, ei avaruudessa tapahdu vielä minkäänlaista kaareutumista. Voihan se tietysti olla, että se jatkuukin äärettömyyteen. Tai sitten avaruus päättyy johonkin ja se onkin vain pieni palanen jossain vielä suuremmassa kokonaisuudessa. Ehkä katselemmekin maailmankaikkeutta ikään kuin muurahaisen silmin. Muurahaiselle puistometsä kaupungin keskustassa on liian suuri kokonaisuus ymmärtää.

Joka tapauksessa meiltä on tosi pitkä matka muun sivistyksen pariin. Olemme ikään kuin autiolla saarella keskellä Tyyntämerta. Avun saanti kestää hätätilanteessa melko kauan. Ehkä meidän kannattaisi pitää planeetastamme sen verran huolta, ettei hätätilannetta pääse syntymään.




Uusi aamu


aamun kajo, hiljaisuus
vain laulurastaan tarmokkuus
viime yön ihanuus
viipyilee

uusi päivä, vapaus
ja pieni onnen kaipaus
pieni toivon lupaus
siintelee

monta pientä pettymystä
ja hieman arjen väsymistä
yhdessä luo kyynelistä
virtojaan

liian monta kylmää vuotta
harvoin inhimillisyyttä
liian paljon itsekkyyttä
koettelee

onko vihdoin uusi aamu
kuuluu jostain uusi laulu
häipyy sumuun vanha haamu
vihdoinkin

sielu nousee epäröiden
uuttaa päivää katsomaan
hetken hiljaa ilkamoiden
lähtee kulkemaan


Jode Ansaharju 

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Alla pihavaahteran

"Kuuntelen
kun maailman pyörii ympyräänsä hiljalleen.
On laakereissa akselin
vähän väljää, uskoisin.

Pohjoisnavan suunnalta
kuuluu viestiä et ilma lämpenee.
Kai siellä joku vuotaa.
Karkaa paine freonin.

Lahdella Meksikon
öljy vuotaa mereen omaa tahtiaan.
Linnut saavat ilmaisen
öljykylvyn ikuisen.

Raunioilla Syyrian
liehuu lippu monen eri jumalan.
Historiaa ihmisen
toistaa sodat kansojen.

Idän viisaus koettelee
taas rahan valtaa lännen sekä Euroopan.
Varat rautakanslerin
valuu taskuun helleenin.

Laitamilla Ukrainan
varjossa ollaan jälleen suuren mahtavan.
Hukkui lahja Nikitan
Mustanmeren aaltoihin.

Sun kanssa istun alla pihavaahteran.
Toit mulle kahvia ja kinkkupiirakan.
Ei meitä koske surut suuren maailman.

Saamme kohta uuden ydinvoimalan."


Jode Ansaharju 

torstai 2. huhtikuuta 2015

Vain itselleen

Kävin tässä taannoin työn puolesta erään vanhemman naisihmisen kotona. Puolen tunnin käynnin aikana nainen ehti kertoa melkoisesti elämästään. Hän asuu kerrostalossa Tampereen keskustassa. Asunto on varmasti useamman sadantuhannen euron arvoinen, ja kuulemma pankkilaina on jo aikaa sitten maksettu takaisin. Nainen oli ollut naimisissa 19-vuotiaasta saakka saman miehen kanssa, ja nyt mies oli kuollut kolme kuukautta aikaisemmin. Yli viisikymmentä vuotta he olivat eläneet erittäin tiiviisti yhdessä, käytännössä tehneet kaiken aina kahdestaan. Heillä ei ole jälkikasvua, ja he olivat muuttaneet aikanaan miehen työn perässä pohjoisesta Tampereelle. Sukulaiset asuvat pääasiassa Rovaniemen ympäristössä. Nainen on ruumiillisesti terve ja päänuppikin täysin kunnossa.

Viimeisen kolmen kuukauden aikana nainen ei ollut poistunut asunnostaan kuin pakollisille kauppakäynneille, ei kuulemma osaa lähteä yksin mihinkään. Voi vain kuvitella sen yksinäisyyden, joka majailee tuon vanhuksen pään sisällä. 

Yksi lause jäi päällimmäiseksi mieleen sanatulvasta, joka purkautui yksinäisten kuukausien jälkeen vierailijalle: Tottuukohan siihen koskaan, että aamukahvit tarvitsee keittää vain itselleen? Ajatus jäi pyörimään päähäni, ja lopulta siitä syntyi aika surullinen runo.




Vain itselleen

Sinun tuoksun tuntisin läpi tuulen kuohuvan.
Senkö tunsin äsken iholla kun astuin eteiseen?
Kun ihan hiljaa kuuntelen, kun sydämenkin sammutan
oon aika varma että voisin kuulla sinun askeleen.

     Vaikka mieli huutaa on vain pelkkä hiljaisuus.
     Sen kanssa huoneen jaan ja siitä alkaa aika uus.

          Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.
          Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.
          Tottuukohan siihen koskaan
          että aamukahvin keittää
          vain itselleen?

Sen voin tuntee käsillä, sitä silmiin katselen.
Se hivuttautuu rinnan alle ja sieltä kiristää.
Onko päivä nyt vai yö sitä turhaan pakenen.
Se on kaipaus nimeltään ja se etsii ystävää.

     Vaikka mieli huutaa on vain pelkkä hiljaisuus.
     Sen kanssa huoneen jaan ja siitä alkaa aika uus.

          Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.
          Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.
          Tottuukohan siihen koskaan
          että aamukahvin keittää
          vain itselleen?

              Seinät leikkii varjoilla jotka kuuta pakenee.
              Ne sinun kasvot piirtää keittiöön.
              Menen pöydän alle piiloon kun taas liikaa viilenee.
              Jäänkö ikuisesti tähän tyhjiöön?

          Ilman aamun hellää heräämistä vierelläs.
          Ilman illan tuomaa läheisyyttä sun ihollas.
          Tottuukohan siihen koskaan
          että aamukahvin keittää
          vain itselleen?


Jode Ansaharju 





keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Uuden vuoden kynnyksellä



Viime vuoden tammikuussa
kesken pakkaskauden pahimman
mietit onko tuulen suussa
jo purevuutta tuonelan

Kerroit kuinka humisee
latvuksissa riekaleet
kun silmissä taas kirvelee
menneen kesän kyyneleet

Onko vielä tarmokkuutta
nousta vastaan uutta maailmaa
uuden vuoden sarastusta
uutta vanhaa maisemaa

Vedit saappaat jalkaan vielä
vanhat mutta väsyneet
Huomisesta eihän tiedä
jos vaikka tuuli kääntynee

Uuden vuoden kynnyksellä
vilkaiset taas taaksepäin
Menihän se siinä vielä
Ei kun suunta eteenpäin

Tiukka ote elämästä
silmät kiinni sinne päin
Eiköhän tää lähde tästä

aamun kanssa käsikkäin


Autumnwords