Olen huomannut itsessäni piirteen, että minulla on kai jonkinlainen "aikasyndrooma". Olen kirjoitellut aiheesta ennenkin ja pohtinut sen syvintä olemusta. Jostain syystä se vaan kiehtoo kovasti. Välillä aika luo paineita ja välillä se tuo lohtua, mutta kuitenkin se vaan kulkee omaa rataansa, ja me pienet hiirulaiset avaruuden reunalla koitamme pitää siitä kiinni kaksin käsin.
Olen huomannut myös sen, että "aika" usein aihe päätyy myös paperille runojen muodossa. Tässä taas yksi samaan aihepiiriin lukeutuva. Tällä kertaa runo sai ympärilleen myös sävelen.
https://www.youtube.com/watch?v=GCadAU77Y1g
Anna ajan viedä kyyneleesi
Kerroit lähteväsi myötäisempää tuulta etsimään.
Sun oli pakko hieman taakkaa keventää.
Laitoin sulle eväät reppuunn, palan haikeuttakin.
Kai nurkan takana sen heitit menemään.
Nyt kuuntelen kun naapurissa myrskytuuli raivoaa.
Ei isoäidin lautasista paljon jää
Kun ei onni aina kanna vaikka kuinka kannattaa.
Harvoin täällä mikään onkaan pysyvää.
Laitoit postikortin elämästä uuden ihmisen.
Siinä kuutamossa meri kimmeltää.
Pari sanaa nimen yllä, niistä viesti selviää.
Ei oo olemassa tuulta lempeää.
Pariskunta naapurin rantaa pitkin kävelee
käsi kädessä ja katse eteen päin.
Palan menneisyyttä heittivät kai ajan aaltoihin.
Kohti tulevaa taas käyvät pystypäin.
Anna ajan viedä kyyneleesi pois.
Niitä mukanaan niin turhaa kantaa ois.
Naura eiliselle tänään. Se on jäänyt ajan taa.
Huominen kun aina menneet unohtaa.
Jode Ansaharju
