Minulla on tapana (silloin kun sattuu sopivasti työpäivän varrelle) käydä toisinaan syömassä aamupala eräässä paikallisessa kahvilassa. Yhtenä aamupäivänä istuin kyseisessä kahvilassa aamupala edessäni ja päivän lehti levitettynä koko neljän hengen pöydän alalle. Kahvila on suosittu siihen aikaan päivästä, ja silloinkin kaikki muut pöydät olivat varattuina. Olin juuri uppoutunut edellispäivän urheilutuloksiin (sanomalehdessähän on vanhaa tietoa jo sen ilmestyessään), kun joku kysyi, että sopiiko tähän istua hetkeksi. Kysyjä oli nuorehko naisihminen. Vastasin, että kaikin mokomin ja keräsin sanomalehden kasaan mielessäni ajatellen, että oliko nyt pakko juuri siihen ängetä. Nainen istahti kahvikuppinsa kanssa pöytään, kaivoi kännykän esille ja alkoi räpeltää sitä antaumuksella. Seurasin sivusilmällä naisen touhuja ja ilmeisesti hän huomasi sen ja sanoi: avioero. En ensin tajunnut asiayhteyttä, mutta sitten nainen alkoi puhua yksinäisyydestään eron jälkeen. Koko aamiaiseni ajan hän puhui. Tekstiä tuli yhtämittaa lähes puolen tunnin ajan. Ja kun jossain vaiheessa aloin vilkuilemaan kelloa (kun töihinkin pitäisi mennä), tajusin, että en itse ollut sanonut sanaakaan koko tilanteen aikana. Ehkä se joskus riittää kun on vaan hiljaa.
Runohan aiheesta sitten alkoi itämään mielessä. Menköön tämä sille naisihmiselle, joka piti minulle luennon yksinäisyydestä
Missä onkaan hän nyt?
Vähän jälkeen
keskiyön,
kun mieli kuuntelee,
junan äänet
laiturilla,
kiskot kolisee,
Laitat valon
pois,
peiton alle käperryt.
Mietit missä
onkaan hän nyt.
Kaksitoista
vuorokautta
kuusi tuntia
siitä on kun
lähti
hän viimein kotoa.
Muistat joka
sanan
joka pienen eleenkin
siitä
illasta sä vieläkin.
Yksinäisyys
nousee
kanssa aamuauringon,
kanssas
keittää kahvit
kulkee poikki kartanon
postilaatikolle
yhtä matkaa
hiljaa toivoen
oispa edes joku
sananen.
Tuuli painaa
oven kiinni,
sua paleltaa.
Seisot
eteisessä
katse kohti lattiaa.
Huules
liikkuu
hiljaisuutta kohti kuiskaten
yksin tätä
tuskin jaksa en.
Hyväileekö joku toinen hänen hiuksiaan?
Suuteleeko
ehkä hänen huuliaan?
Ymmärtääkö
häntä, hänen tuskaa sydämen
paremmin
kuin sinä
milloinkaan?
Jode Ansaharju
